Isoveli riiviö, pikkuveli enkeli... Pientä aina kehutaan, isoveljeä moititaan.

Hyvä että kiltti saa palautetta, jospa tuhmakin siitä oppisi...

Pienempi on ihana sosiaalinen riiviö ja suurempi aivan yhtä ihana, mutta ei niin paljon itseänsä esiin tuova, eikä niin nopeasti valloittava, on enemmänkin tarkkailija.



Vanhempi on aina sivulla odottamassa, josko joku huomaisi hänetkin ja itseäni tekee joka kerta pahaa katsoa sitä. Nyt olen alkanut sanoa kaikille sukulaisille ja tutuillekin, että huomioivat myös tämän vanhemman.

Tuntuu vaan inhottavalta kun esim hoidossa kehutaan että x on taas ollut niin kiltti, se on sitten ihana lapsi! Sitten kysyn miten isomman päivä meni, ja alkaa tulla kakkaa niskaan. Minä kyllä itse muistan kehua isomman hyviä puolia, on ystävällinen, taiteellinen ja älykäs lapsi.



ap

kehua mistä tahansa missä mitään kehuttavaa on. Se riiviöily/säheltäminen taas pitäisi jättää kokonaan huomiotta. Tämä pohjautuu siihen, että useimpien lasten itsetuntemus on paraikaa kasvamassa, ja tottakai se kasvaa sen mukaan, mitä lapselle itselleen hänestä itsestään kerrotaan: joko että " olet aika hyvä sitomaan kengännauhoja ja katsos taas onnistuit istumaan niin tyylikkäästi ohejlman ajan" tai että " oletpas sinä melkoinen säheltäjä, ikinä et näytä olevan kunnolla ja kaikki aina hajoaa" .



AP:n täytyy varmaan vääntää tämä rautalangasta - sanoa ihan suoraan perusteluineen - kaikille päikynhoitajille ja muille kakkosen kaltaisille kyökkispykologeille. (Ja tuo kehumisneuvo on siis ihan oikeilta psykologeilta eikä miltään puolivillaisilta tv-julkkiksilta)