Masennus/ptsd/c-ptsd/dissosiaatiohäiriö - miten kauan sairauslomalla?

.

13v ollut ja työttömänä olen. Saikulla välillä ja eläkettäkin haettu saamatta ja sairaslomalla jne. Jatkuu...

0 pv- saikulta eläkkeelle.

Kiitos vastauksista, lohduttomalta kuulostaa. En itsekään tajua, miten tässä muka kuntoutuisi, kun nämä vuodet menneet ilman edistystä. Oireet vaan muuttuneet pahemmiksi traumaterapian myötä. Terapeutti jaksaa kannustaa.

.

Mulla dissosiaatiohäiriö (dissosiatiivinen identiteettihäiriö). Kävin 9 vuotta traumaterapiaa (pari käyntikertaa jäljellä ja sitten lopetetaan). Olin pari vuotta ihan vain sairauslomalla ja sitten aloin opiskelemaan kuntoutusrahalla yliopistossa. Hitaasti, mutta varmasti nyt valmistumassa. Itselle opiskelu teki hyvää, kun oli jotain rutiineja (vaikka välillä kurssit jäivätkin kesken). Töissä en pystynyt käymään, mutta opiskelu oli hyvä homma, sitä kun tehdään vain itseä varten eikä tarvitse olla tilivelvollinen työnantajalle omasta uupumuksesta. Kela ei myöskään kysele hitaasta edistymisestä mitään, kun opiskelu on kuntouttavaa toimintaa. Korostan tätä opiskelun tärkeyttä itselle siksi, että minulle oli toipumisessa tärkeää kokea, että en ole vain sairaana kotona. Opiskelemalla koin itseni osaksi yhteiskuntaa, vaikka olinkin hyvin sairas. Eikä tarvinnut hävetä, kun ihmiset kyseli, että mitä teen työkseni. Tuli hyvä mieli, kun sai sanoa olevansa opiskelija, vaikka tuntuikin, että päätyökseni käyn vaan terapiassa ja itken kotona :)

Toivun nyt työelämään (ikää 31), en tule varmaan ikinä tekemään täyttä työviikkoa ja sairauslomia saattaa olla edessä, mutta haluan mennä töihin. Olen myös valmistumassa nyt tarkoituksella sellaiselle alalle, että on mahdollista tehdä todella paljon etätöitä ja valita itse työajat (eli työkseni näpyttelen tietokoneella). Ihan tarkoituksella suunnittelin tulevan työni niin, että se antaisi mahdollisimman paljon anteeksi sitä, että olen sairas.

Itselle tärkeimpiä asioita toipumisessa oli löytää ihmisiä, joilla on sama sairaus, se on ollut aivan älyttömän mahtavaa. Näitä löytyi esim. dissosiaation vakauttamisryhmistä. Lisäksi oli hienoa löytää parisuhde ihmisen kanssa, joka hyväksyi mun sairauden ja näki mussa paljon muutakin, kun ne mun oireet. Ja traumapsykoterapian lisäksi kävin Kelan kustantamassa psykofyysisessä fysioterapiassa, jonka osuutta toipumiseen en voi kylliksi korostaa. Ja dissosiaatiohäiriön toipuminen kun saatiin hyvälle mallille, niin huomasin olevani tosi hyvä tyyppi, jolla tosi paljon annettavaa itselle ja yhteiskunnalle ja muille ihmisille :) Tsemppiä!!

Pitäisikö traumoista puhua, jotta saisi diagnoosin? Olen alkanut miettiä silmänliiketerapiaa, mutta tarvitsisi sitten lähetteen. Kukaan ei ole koskaan kysellyt traumoista, joten ovat länttäilleet vain kaikenlaisia muita diagnooseja.

Vierailija kirjoitti:

Mulla dissosiaatiohäiriö (dissosiatiivinen identiteettihäiriö). Kävin 9 vuotta traumaterapiaa (pari käyntikertaa jäljellä ja sitten lopetetaan). Olin pari vuotta ihan vain sairauslomalla ja sitten aloin opiskelemaan kuntoutusrahalla yliopistossa. Hitaasti, mutta varmasti nyt valmistumassa. Itselle opiskelu teki hyvää, kun oli jotain rutiineja (vaikka välillä kurssit jäivätkin kesken). Töissä en pystynyt käymään, mutta opiskelu oli hyvä homma, sitä kun tehdään vain itseä varten eikä tarvitse olla tilivelvollinen työnantajalle omasta uupumuksesta. Kela ei myöskään kysele hitaasta edistymisestä mitään, kun opiskelu on kuntouttavaa toimintaa. Korostan tätä opiskelun tärkeyttä itselle siksi, että minulle oli toipumisessa tärkeää kokea, että en ole vain sairaana kotona. Opiskelemalla koin itseni osaksi yhteiskuntaa, vaikka olinkin hyvin sairas. Eikä tarvinnut hävetä, kun ihmiset kyseli, että mitä teen työkseni. Tuli hyvä mieli, kun sai sanoa olevansa opiskelija, vaikka tuntuikin, että päätyökseni käyn vaan terapiassa ja itken kotona :)

Toivun nyt työelämään (ikää 31), en tule varmaan ikinä tekemään täyttä työviikkoa ja sairauslomia saattaa olla edessä, mutta haluan mennä töihin. Olen myös valmistumassa nyt tarkoituksella sellaiselle alalle, että on mahdollista tehdä todella paljon etätöitä ja valita itse työajat (eli työkseni näpyttelen tietokoneella). Ihan tarkoituksella suunnittelin tulevan työni niin, että se antaisi mahdollisimman paljon anteeksi sitä, että olen sairas.

Itselle tärkeimpiä asioita toipumisessa oli löytää ihmisiä, joilla on sama sairaus, se on ollut aivan älyttömän mahtavaa. Näitä löytyi esim. dissosiaation vakauttamisryhmistä. Lisäksi oli hienoa löytää parisuhde ihmisen kanssa, joka hyväksyi mun sairauden ja näki mussa paljon muutakin, kun ne mun oireet. Ja traumapsykoterapian lisäksi kävin Kelan kustantamassa psykofyysisessä fysioterapiassa, jonka osuutta toipumiseen en voi kylliksi korostaa. Ja dissosiaatiohäiriön toipuminen kun saatiin hyvälle mallille, niin huomasin olevani tosi hyvä tyyppi, jolla tosi paljon annettavaa itselle ja yhteiskunnalle ja muille ihmisille :) Tsemppiä!!

Ihanaa kuulla, kiitos vastauksestasi! Olen myös miettinyt hakisinko opiskelemaan, että saisin vaihdettua alan sellaiseksi, että olisi etätyömahdollisuus ym. Mutta aina se yliopistoon hakukin on siirtynyt.

Täytyy kyllä sanoa, että olet aivan ihailtavan rohkea! Ja vertaistuki ja ymmärtävä miesystäväkin kuulostaa lottovoitoilta. Tuli vähän sellainen olo kannattaisiko munkin olla luovuttamatta toivosta, vaikka olenkin vähän yli 10 vuotta jo sinua vanhempi ja sairausloma on nyt jo 4. Terapiaa kuitenkin takana vasta 3 vuotta. Ihanaa, että sä sait nuorena apua :,)

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö traumoista puhua, jotta saisi diagnoosin? Olen alkanut miettiä silmänliiketerapiaa, mutta tarvitsisi sitten lähetteen. Kukaan ei ole koskaan kysellyt traumoista, joten ovat länttäilleet vain kaikenlaisia muita diagnooseja.

Kannattaa puhua ehdottomasti, vaikka kannattaa myös varautua siihen, että niihin saatetaan suhtautua eri tavalla.

Minullekin aluksi suositeltiin emdrää, kunnes terapeutti tajusin dissosiaatiohäiriön ja piti edetä muilla keinoin. Ehkä joskus silti vielä emdr:kin.

- ap

(Unohdin laittaa ap tuohon ylempään kommenttiini)

Jatkuvasti sairauslomalla koska kela ri ymmärrä miksi olen kykenemätön työhön tai harjoitteluun.

Viime psykiatri käynnillä otettiin 0,5v ajaksi työnhakuvelvoite pois jotta voisin edes vähän mahdollisesti toipua

PTSD, DID kirjoitti:

Jatkuvasti sairauslomalla koska kela ri ymmärrä miksi olen kykenemätön työhön tai harjoitteluun.

Viime psykiatri käynnillä otettiin 0,5v ajaksi työnhakuvelvoite pois jotta voisin edes vähän mahdollisesti toipua

Puolen vuoden ajaksi, uskomatonta. :,( Tuntuu, että Suomessa on vielä paikoin tosi vähän tietoa ja ymmärrystä näistä. Eihän toi noin voi mennä, tsemppiä :(

- ap

Muita?

.