Pettynyt omaan siskooni :( ja samalla omaan käytökseeni.

Mulla on sama ikäero pikkusiskooni, itse asiassa samat ikävuodetkin meillä. Helpottunee ajan mittaan. Sinähän kuitenkin olet se isosisko, joten ehkä hän kokee, että sinun tehtäväsi on olla kuuntelijana. Uskon kyllä, että kun siskosi vanhenee ja viisastuu, muuttuu tämäkin asia.



Voimia pikkusiskon sietämiseen!

Hän ilmeisesti olettaa, että kysyt hänen mielipidettään silloin, jos kerrot jostakin omaan elämääsi liittyvästä. Se on aika tavallista keskustelua, että jos toinen esim. valittaa lastensa harrastuksista, niin toinen " analysoi" (vai mitä verbia siskostasi käytitkään) asiaa ja esittää siihen jotakin ratkaisuehdotuksia!



Tuntuu siltä, että olet jollakin tavalla kateellinen siskosi rempseydelle, vaikka selitätkin, että sinulla on kavereita eikä siskollasi lainkaan.



SANO hyvä ihminen hänelle, että " hei, nyt et kyllä sulje luuria, vaan kysyt, mitä MINULLE kuuluu!" Sano hänelle, että hänen sopii joskus kuunnella sinunkin kuulumisiasi. Sano, että " tuo sun ohjeesi lasten suhteen on hyvä periaatteessa, mutta ei käy meillä käytännössä siksi, että..."



Ole eri mieltä. Älä anna hänen päsmäröidä, äläkä toisaalta langeta hänelle yksinpuhujan ristiäkään - ei sekään ole hänelle kivaa!



Ihmissuhteet vaativat työtä. Joko haluat kohentaa suhdetta sisareesi, tai sitten et.

Ehkä tämä vain mennyt tähän yksipuoliseen tukemiseen ja ymmärtämiseen ja kuuntelemiseen. Ja kyllä minä nyt sanottuakin saan hänelle. Tuntuu vain olevan niin ylenkatseinen, ja tiedän että onkin :). Yliarvostaa itseään, aliarvostaa muita. Nauraa muiden epäonnelle, vaikka itselläkään ei järin hyvin aina mene. NÄinhän se menee.



Ja keskustelusta, minä nautin keskusteluista, väittelyistä, analysoinneista, syvällisisitä jutteluista, kaikesta ihmisen henkisyydestä ja maallisuudesta. Rakastan keskustelua, mutta kun kun... se ei siskoni kanssa ole kunnon keskustelua laisinkaan. En ainakaan koe, että olisi. Mielestäni muiden kanssa todella keskustelen. :).



Äh, nyppii vain tänään siskoseni rakkaimpani. Osaa olla niin hyvä. Elämä opettaa. Kuulostan hirveän katkeralta, mitähän lapsuudessamme oikein on tapahtunut?

taitaa muuten aina olla muuttaa tilannetta läheisen ihmisen kanssa varsinkin jos hän on vielä sukulainen. Tää ei nyt tähän suoranaisesti liity, mutta mulla on hankalaa äidin puolen sukulaisten kanssa (tädit ja serkut). Kaikilla on jotenkin aina ollut musta semmonen kuva että olen hiljainen. Luulen sen tulleen jo lapsena koska silloin tosiaan olin aika kuoreeni vetäytyvä isäni alkoholismin takia koska kukaan ei mua kuitenkaan ymmärtänyt. Olin heidän mielestään vaan turhan huomion kerääjä jos itkin omassa huoneessani pahaa oloani. No tästä johtuen yritin sitten heidän kanssaan olla mahdollisen näkymätön. Nyt muut ihmiset tietää että mähän olen itseasiassa tosi puhelias, kävin vuoden jopa teatteri alan koulua! Sukulaiset vaan ihmettelee edelleen että miten mun lapset voi olla niin kamalan sosiaalisia ja puheliaita kun mä olen niin hiljainen! :D



No mutta tohon sun ongelmaan. Mä olen suvulleni suunnitellut kirjoittavani kirjeen tai jossain sukujuhlissa laukavani sitten että haloo mä olen oikeesti tämmönen, mutta en ole sitä vielä tehnyt. Musta kans tuntuu että aina kun sukulaisia nään ni ihan ahdistaa kun he asennoituu muhun niin hullusti. Saattavat just kysyä että mitäs sulle kuuluu ja kun alan kertoa niin eivät he jaksa kuunnella, puhuvat päälle tai lähtevät pois sen jälkeen kun olen ehtinyt sanoa että ihan hyvää. Tuota aloitusta pitääkin nykyisin varoa :D Itse olen yrittänyt olla ihan normaali minä heidän seurassaan mutta kukaan ei tunnu huomaavan eroa. Mun suku on aina haukkunut mua siinä sivussa tyyliin ettei musta ikinä tule mitään. Kun oli 19v (odotin esikoista) niin erehdyin tädille sanomaan että oon ajatellu pyrkiä lääkikseen ja erikoistua psykiatriksi. Vastaus oli että siinä menis 6 vuotta + erikoistuminen että olen liian vanha!! No kolme vuotta myöhemmin sama täti kanusti vanhempaa serkkuani hakemaan lääkikseen.



Mä varmaan sinuna pyytäisin siskoa vaikka jonnekkin syömään tai muuten iltaa istumaan ja nostaisin kissan pöydälle. Sanot että sä koen teidän suhteen näin, että miten hän sen kokee. Kävisitte läpi kaikki hampaankolossa olevat asiat. Ei tiedä vaikka siskostasi tuntuisi ettei hän enää tunne sua. Sisarussuhde on kuitenkin niin luja, ettei sitä pysty suoruudella pilaamaan. Ainakin mä uskon niin. :)

että sulla on joku tiedostamaton kauna siskoasi kohtaan. Kerrotko siis oma-aloitteisesti asioistasi vai odotatko, että siskosi nyhtää juttuja sinulta? Kun siskosi kertoo jutuistaan, miten sinä reagoit? Sanot vaan aijaa, hmmm, vai mitä? Ehkä siskosi lopettaa puhelun, koska häntä ahdistaa sinun passiivisuutesi.



Vaikea sanoa, mikä on vialla, mutta kuulosta klassisilta sisaruuskateuden oireilta. Jos niitä ei ole vanhemmat osanneet teidän lapsuuden ja nuoruuden kuluessa setviä, ongelma on se, että ne aikuiselämässä " naamioituu" just tuollaisiksi " hän on aina niin ylemmyydentuntoinen" tai " se on aina vaan ajamassa omaa etuaan" jutuiksi. Ja niitä on vaikea ratkaista, koska se todellinen ahdistuksen ja pahan mielen aiheuttaja on jossain siellä mielen pohjilla ja niistä omista lapsuuden aikaisista tunteistaan ei ehkä enää saa sillä tavalla kiinni, että pystyisi ne nyt aikuisen käsittelemään.

Taidan tosiaan vastata hänen kysymykseensä ylimalkaisesti ja lyhyesti. EN OSAA ENÄÄ HÄNEN KANSSAAN TOISIN EDES TOIMIA. Oikeasti tuntuu siltä ,että hänelle turha mitään sanoa, ajattelee kuitenkin pahaa ja ikävää. Tiedän sen koska hän aina puhuu ystävistään kriittisesti ja ikävästi, taas itseään korostaen ja ystäväänsä ihmetellen ja kritisoiden. Haluaisin tosiaan olla siskoni seurassa samanlainen kuin muidenkin läheisteni. EN OSAA ENKÄ TODELLAKAAN OLE TIETOINEN MISTÄ MOINEN JOHTUU. Lapsuudesta varmasti, mutta tietoisella tasolla en tiedä. On tämäkin :), 33v ja tälläistä miettii. Elämä on :).



Enkä voi kuvitella lähteväni syömään hänen kanssaan ja nostavani kissan pöydälle. Hänellä on ikävä tapa käsitellä asioita itsensä kautta eli ottaa itseensä kaikesta. En tiedä. Taitaa olla helpointa jatkaa samaa rataa ja yrittää olla itse avoimempi. Yrittää. Joskus yritän tiedottaa elämästi tekstiviestillä tai sähköpostilla, mutta onpa heikon ihmisen tapa, heh. Haluaisin että hänkin tietäisi elämästäni ja olisimme läheisempiä. Odottaen sitä ja YRITTÄEN parantaa omiakin tapoja.



Mutta...miten narsistista ihmistä käsitellään, jos ihminen itseään täynnä :)? En haluaisi jatkuvasti ylistää, kehua ja välttää kriittistä keskustelua. Enkä sitä teekään, mutta tulee sellainen olo, että kun on oma itsensä niin tilanne vain pahenee ja syvenee :). Kamalaa mutta totta.