Luokkaretken tehneen pieni tunnemuisto köyhyydestä

Syön kaurapuuroa ensimmäistä kertaa yksin sitten kesän 1992. Silloin söin pelkkää kaurapuuroa puolitoista viikkoa. Olin yksin asuva seitsemäntoistavuotias. Kävin erikoislukiota kaukana vanhemmista ja olin suunnitellut kevääksi liian tiukan lukujärjestyksen. Yhden aineen näytöt jäivät kesällä suoritettaviksi samaan aikaan kuin niillä, jotka olivat saaneet ehdot.

Kesätyö odotti juhannuksen jälkeen. Olin täysin rahaton, eikä ruoan dyykkaaminen kaupungin ruokakauppojen roskiksista onnistunut. Talven runsaat dyykkaussaaliit oli syöty jo huhti-toukokuussa. Mulla oli kaurahiutaleita, sokeria, suolaa, teetä ja sen verran pannukahvia, että sain kaksi mukillista joka päivä. Tiesin, että sillä selviää, mutta lopussa inho kaurapuuroa kohtaan oli jo valtava. Nälkä ja nälän oireet vaivasivat koko tuon ajan ja laihduin aika monta kiloa.

Aikuistuttuani en ennen lapsia syönyt lainkaan kaurapuuroa. Lasten myötä päätin, että heille en ruokarajoituksia aiheuta, ja heidän seurassaan olen syönyt kaikkea, jollain aamiaisella joka viikko sitä kaurapuuroakin. Miettimättä enempää, iloisena siitä, miten kaikkiruokaisia lapsia meillä on, helpottuneena siitä, että ollaan niin onnekkaita, ettei ole allergioita. Kiitollisena siitä, mihin kaikkeen on varaa.

Olisin voinut tehdä sen virheen, että kasvattaisin lapset ruoan suhteen piittaamattomiksi. Päätin puhua rahasta, ruoan arvokkuudesta, siitäkin, miten etuoikeutettuja maailman mittakaavassa olemme. Suomenkin mittakaavassa. Meillä on joskus teemapäiviä, jolloin hankitaan päivän ruoat muutamalla kolikolla, lasketaan ja puhutaan valinnoista. Lapset osaavat laittaa ruokaa alusta asti, tykkäävät kokkaamisesta ja ovat taidoistaan ylpeitä.

Mutta kaurapuuro yksin, se maistuu nälälle. Se maistuu epätoivolle ja sille, että mitään mahdollisuutta vaikuttaa omaan tilanteeseensa juuri silloin ei ole. Se maistuu öille, jolloin uni ei nälän takia tule, aamuille jolloin päätä särkee.

Kuukausipalkkani jossain kuuden ja puolen tonnin paikkeilla. Minulla on kotivara, jolla perheemme söisi kaksi kuukautta käymättä kaupassa vaikka sähköt olisivat poikki. Lapsilla on säästöjä ja he seuraavat, miten osuuskaupan bonukset menevät suoraan tietylle sijoitustilille.

Ei tulisi mieleenikään, että kuka tahansa voi säästää lapsilisät tai ettei jonkun nuoren joululahjatoive uusista petivaatteista, pyyhkeistä tai talvikengistä kertoisi ihan todellisesta hädästä, jota se nuori ole itse valinnut. Ei tulisi mieleenikään väittää, että niistä lähtökohdista on yhtä helppo ponnistaa yliopistoon, valmistua ja päästä kiinni hyvään uraan.

Syön loppuun sen kaurapuuroni tänään. Hiutalepaketti on yli päiväyksen jo, ja olen suunnitellut kotivaran kiertämään niin, ettei hävikkiä tule. Tiedän hyvin, että jossain vaiheessa puurohiutaleisiinkin tulee makuvirhe, vaikka joskus kuulee väitteitä, ettei kuivatavara mene miksikään. Epäilen, että näin väittävät ne, jotka sitten vaan lopulta heittävät vanhentunutta tavaraa pois muutossa tai siivouksessa.