Mielenterveysongelmainen ystävänä ja kummina
Olen tuntenut tämän ihmisen jo noin 20 vuotta, tai niin kuvittelin. Hän on henkilökohtaisista syistään ollut osastolla jos toisellakin ja kovat lääkitykset vuosikausia. Mukava,välittävä,ymmärtäväinen, ystävällinen ja lämminhenkinen ihminen parhaimmillaan,mutta..
Olemme aikoinaan kuuluneet samaan seurakuntaan.Omalla kohdallani elämän liian raskaat kokemukset kuitenkin vieraannuttivat minut uskosta sellaisena,kuin sen aikoinaan käsitin ja miten uskoani elämässäni toteutin-lisäksi aloin nähdä sen sumuverhon läpi,mitä uskonnollisuus todella pitää sisällään ja ne "hyveelliset" "pyhät" ihmiset siellä..huhhuh.
Elämme täysin erilaisissa arkitodellisuuksissa ja olen myös kärsinyt elämässäni todella paljon-eromme on mm. siinä,että omat ongelmani ovat syntyneet paitsi erittäin vaikeasta avioliitosta väkivaltaisen uskovaisen miehen kanssa ja siitä seuranneiden "auttavien" tahojen laittomista minua pysyvästi vaurioittaneista toimista sekä uskovaisten tökerön kylmästä ja ymmärtämättömästä toiminnasta tuolloin.
Ystäväni puolestaan on suorastaan riippuvainen näistä tahoista,jotka hänelle antavat lääkkeet ja mahdollistavat paon todellisuudesta laitosjaksoilla sekä jatkuvalla "ymmärtämisellään" ja mm. uskovaiset piirit ovat se sosiaalinen viitekehys, jossa hän liikkuu.
Kun kerroin,että olen menettänyt aiemman uskoni ja tiedän seurakuntalaisten tekemisistä ja törkeistäkin toimintatavoista melko paljon ja etten enää kestä sitä kaksinaismoralismia ja teeskentelyä sekä tuomitsemista jota he harjoittavat uskostaan luopuneita kohtaan, ystäväni löi minulle luurin korvaan kesken lauseeni, eikä enää vastannut puheluihini.
Miten te suhtautuisitte tällaiseen todellisuudenkieltämiseen ja kyvyttömyyteen nähdä jonkun toisen kokemus elämästä? Henkilö ei kykene näkemään tämän elämän kärsimystä ja tuskaa osana kasvuprosessia ellei hän siitä voi jotenkin itse hyötyä välillisesti tai muuten vaan ilmeisesti pakenee sitä kääntäen oman kyvyttömyytensä käsitellä mitään ulkopuoleltaan tulevia vaikeita tai ahdistavia asioita tai mielipiteitä tunnetasolla saati rationaalisesti.
Sanoo käytöstään "muiden ihmisten aikaansaamaksi" reaktioksi-ei siis ota vastuuta omista tunteistaan tai kykene aitoon empatiaan/myötäelämiseen ja sen myötä rakentavaan keskusteluun. Hän "ahdistuu" liikaa, jos puhumme asioista joista olemme täysin erimieltä tai jotka uhkaavat hänen käsitystään todellisuudesta tai jos sanon suoraan, mitä olen mieltä jonkun ihmisen tai yhteisön toiminnan ei-vilpittömistä todellisista motiiveista.
Mitä olette mieltä-kannattaako tällaiseen ihmiseen olla enää yhteydessä ja onko tällainen henkilö luotettavakaan millään tasolla?
On käyttänyt useita kertoja toisten ihmisten kokemuksia, tietoja, kykyjä omaksi edukseen ja ajaakseen omia henkilökohtaisia, mielestäni narsistisia, sosiaalisia päämääriään, mutta se on jo toinen tarina-tämä sama toimintamalli tuntuu toistuvat erityisesti uskovien parissa hyvin monien kohdalla.
Samaa kokeneita tai mielipiteitä muuten? Entisten uskovien kokemuksia kuullaan mieluusti.