Kohta alkaa 14 lasta ja taas raskaana nelosella

niin, kyllähän vanhemmilla aikaa on koko porukalle, mutta eikö kotikoulussa (äiti + tusina oppilasta) ole vähän erilaista kuin perinteinen äiti + lapsi -laatuaika?

Siis sellaista, että äiti kohtaa jokaisen lapsen yksilönä?

Äiti kyllä luetteli dokkarissa jokaisen lapsen persoonallisia piirteitä, mutta niin minäkin pystyisin luettelemaan kaikista tämänhetkisistä 80 oppilaastani (yläasteen aineenope, oppilasryhmät jo toista vuotta mulla). Siis ei kuulostanut kovin syvälliseltä.

Toisaalta äidistä ei kyllä tullut kovin älykästä vaikutelmaa.

Minusta on turhaa vastakkainasettelua sellainen että vain vähälapsisten perheitten lapset saisivat sitä " laatuaikaa" . Kuinka moni vanhempi missään tapauksessa kuitenkaan osaa kohdata lapsensa yksilönä niin että lapsi tuntisi siinä olonsa hyväksi? Eiköhän pikemminkin ole niin että mitä vähemmän lapsia on, sitä enemmän vanhemmat kaatavat heidän niskaansa omia toiveitaan ja vaatimuksiaan. Kun lapsia on paljon, heillä on enemmän tilaa hengittää ja valita ihmissuhteensa perheen sisältä.



Minä olen perheestä jossa oli kaksi lasta, tyttö ja poika, eikä vanhemmillani juuri koskaan ollut minulle sellaista aikaa jota olisin halunnut. Ainoita kertoja kun vanhempien kanssa oli hauskaa, oli muutamat keskustelut pojista teini-ikäisenä. Mutta ne pari-kolme keskustelua kuussa olisi hyvin ehtinyt käydä vaikka lapsia olisi ollut 20. Eikä ollut kyse siitä että vanhemmat olisivat olleet jotenkin pahoja tai ilkeitä, he vaan keskittivät energiansa sääntöihin ja turvallisuuteen ja suorittamiseen joka sai minut tuntemaan oloni täysin ulkopuoliseksi heidän seurassaan.



Voisi miettiä olisinko erilainen, sosiaalisempi ihminen jos minulla olisi ollut siskoja. Nyt eristäydyin omaan huoneeseeni ja minusta kasvoi erakko joka ei vieläkään kykene mihinkään läheisiin ihmissuhteisiin.



Se heijastuu toki myös suhteeseeni omiin lapsiini. En ole ollenkaan parhaimmillani yhden lapsen kanssa kerrallaan. En vaan osaa tehdä mitään mielekästä hänen kanssaan, minulla ei ole hänelle mitään sanottavaa, saman naaman katseleminen alkaa suorastaan kyllästyttää ja ärsyttää, jolloin alan torjua lasta, joka tietysti sitten yrittää entistä kiihkeämmin lähestyä saaden minut vaan entistä ärtyneemmäksi ja torjuvammaksi. Onneksi lapsia on neljä, se helpottaa kovasti. He pitävät kovasti seuraa toisilleen ja minulle jää paljon enemmän aikaa itselleni kuin jos lapsia olisi yksi. Ja neljän kanssa kerrallaan on minunkin paljon rennompi keskustella, silloin minulla on " opettajamainen" asenne mikä sopii minulle. Eli toimin kasvattajana, en kaverina tai jonakin mihin pitäisi olla kamalan persoonallinen suhde.



Uskallan väittää että lapseni eivät ole tästä kärsineet, esikoista lukuun ottamatta. Hän aikanaan oli se ensimmäinen joka haki kontaktia pääasiassa minusta ja joutui siinä pettymään. Se näkyy hänestä. Seuraavat ovat heti alusta nähneet että minä en ole se ainoa ihminen maailmassa heitä varten ja ovat siihen sopeutuneet. He ovat tasapainoisia lapsia ja minun nähdäkseni myös ihan onnellisia.

Ei siis koko maan kongressissa. Hän oli kylläkin pyrkinyt senaattiin siinä kuitenkaan onnistumatta.

Vierailija:

Kyllä sen perheen isä (ja aikoinaan äitikin teki) tekee työtä. On toiminut mm. kiinteistövälittäjänä ja autokauppiaana. Isä on myös ollut kongressiedustajana, joka on USAssa aika iso virka.

Vierailija:

Sitäpaitsi vaikutti siltä, että perheellä riittää pätäkkää. En olisi huolissaan lasten koulutuksesta, vaan ennemmin siitä, että onko vanhemmilla oikeasti aikaa kohdata ja kohdella heitä aidosti yksilöinä.

Tiedä sitten, miten toteutuu käytännössä. Toisaalta tuo äiti vaikutti kyllä lämpimältä ja lapsirakkaalta ihmiseltä, joten uskon, että häneltä se lapsen kohtaaminen luonnistuu. (vaikka ei olekaan älykäs ja analyyttinen yläasteen ope... ;)