Kuluttajaksi kasvaneen on vaikea oppia muuttamaan tapojaan
Olen näin 40 vuotta lähestyessäni miettinyt sitä, miten monet lapsuudessa ja nuoruudessa opitut asiat ovat osoittautuneet vääriksi tai haitallisiksi. Äidiltäni opin lapsena, että itseään voi piristää shoppailemalla jotain kivaa ja piristykseksi tehtiinkin noin kerran kuussa yhteisiä ostosreissuja, jolloin oli painettakin ostaa vain jotain. Tunnen edelleen nautintoa uusista vaatteista, vaikka samaan aikaan tunnen myös syyllisyyttä ostaessani uutta. Onneksi olen saanut vähennettyä turhaa ostelua varsin paljon. Lapsuudenkodissa syötiin joka ruoalla lihaa, ja myöhemmin on ollut haaste opetella edes pääosin kasvisruokapainotteiseen ruokavalioon. Sain 18-vuotiaana ajokortin ja silloin isä kehotti ajamaan paljon, jotta oppisin ajamisen taidon. Ajeltiin paljon ja turhaan, ja ajaminen edusti jollakin tapaa vapautta. Nykyäänkin ajan vähän liikaa, enemmän voisi tehdä lyhyempiä reissuja pyöräillen. Yhteenvetona voisi sanoa, että mukavuudenhaluiseksi ja vähän laiskaksikin kuluttajaksi kasvaneen on aika suuri työ oppia itse paremmille tavoille ja opettaa niitä myös lapsilleen. Koen ennen kaikkea jonkinlaista alakuloa, kun mietin itseäni ja muita kaltaisiani. Kokemuksia tai edes jaxuhaleja?
Kyllähän koko kulttuurimme perustuu ihmiskäsitykseen, jonka keskiössä on kuluttajuus. Kaikki, jopa ihmisarvo, mitataan sillä kuinka paljon ja mitä tuotteita tai palveluita olet hankkinut. Näitä hankintoja tai palveluita sitten esitellään sosiaalisessa mediassa, mikä vahvistaa kuluttajaidentiteettiä. On vaikea sanoa, mikä olisi vaihtoehtona tällaiselle primitiiviseen hedonismiin perustuvalle kulttuurille, koska kuluttajuuteen ja esineiden hallintaan liittyvät tunteet ovat erittäin voimakkaita. Vain harva kykenee edes sellaiseen askeettiseen elämäntapaan jota elettiin vähän aikaan sotien jälkeen.