Miten olette päässeet eroon jostain suuresta pelostanne?

Itselläni oli suunnaton pelko veden yli kulkevia siltoja kohtaan. En, sitten muutin Turkuun opiskelemaan ja vuosien aikana pelko muuttui sellaiseksi, että sen kanssa tulee toimeen (silta piti ylittää lähes päivittäin...).



Toinen " pelko" mikä mulla on on kaikki kauheus mikä tapahtuu kauhuelokuvissa, kirjoissa jne. Ne tulee mieleen kun olen yksin (siis lapsen kanssa) iltaisin kotona ja näen kaikki ne kauheudet tapahtuvan meille ja vielä paljon lisää. Tämän kanssa olen oppinut elämään ajattelemalla järkevästi, eli oikeesti mitään sellaista ei voi tapahtua, pitämällä puhelimen mukana koko ajan, tarkastamalla huoneet, ovet ja ikkuna ennen nukkumaan menoa, ja miettimällä pakoreitit ja " toimintasuunnitelmat" eri suunnilta tulevia mörköjä vastaan. Huvittavaa, mutta parempaa en ole keksinyt. Koitan kasoa myös hauskoja komedioita tms. yksin ollessa, saa ajatukset pois noista peikoista :).

Nyt talomme vintillä on mies nähnyt ainakin yhden hiiren... tunne on ihan sanoin kuvaamaton... lapsena olen säikähtänyt hiiriä niin pahasti että tuo pelko kummittelee vielä näin aikuisiälläkin. Tuntuu ettei pää kestä tällaista jatkuvaa pelkoa. Sydän hakkaa, tuntuu ettei saa happea, maha tulee kipeäksi ja paha olo...silloin varsinkin kun kuulen jostain rapinaa tuntuu etten voi olla enää täällä... Vaikeuttaa jo elämää melkoisesti. ap

Olen piikkikammoinen, mutta luovuttanut verta sekä ottanut tatuoinnin. En voinut katsoa tietenkään ja meinasin pyörtyä, mutta selvisin kuitenkin. Pelkään myös korkeita paikkoja, mutta yritän saada itseni menemään parvekkeille jne.

Asun nykyisin " turvallisessa" ympäristössä jossa hiirien ja rottien näkeminen on harvinaista. Sukulaiset jotka pitävät lemmikkeinä hiiriä tai muita jyrsijöitä tietävät että mitä tulee tehdä kun kyläilen.



En voisi kuvitella että pystyisin edes koskaan koskettamaan moisia otuksia. En ikinä...eikö näissä terapia tilanteissa juuri pyritä siihen tulokseen että pystyy pitämmään hiirtä kämmenellä. Ei kiitos ei sovi minulle.



Minua ällöttää jopa tästä aiheesta kirjoittaminen.

Ei pelota enään. Pelkäsin myös hysteerisesti neuloja / verikokeita jne. synnytyksessäsain siedätyshoitoa niin paljon, et ei enään tunnu missään. Eli siedätyshoitoa suosittelen. Kohtaa pelkosi.

Tämmönen yks pelko oli korkeanpaikanpelko. Oikeastaan uskon, että olen lapsena herkistynyt äitini vastaavalle pelolle, pelottelulle, joten oliko tämä sitten todellinen pelko...

Aloitin pelosta pääsemisen yrittämisen kipuamalla lintutorneihin ja muihin näköalatorneihin. Kävin Pariisin reissulla Eiffelin tornissa (menemällä ylimmälle näköalatasanteelle) . Kesällä kävin tandemvarjoliitämässä ja vapauden tunne oli niin huikea, että voisin käydä useamminkin moista kokeilemassa.

Ennen mua " huippasi" jopa tuolillenouseminen, katonrajassa remontteja tekeminen jne. Eipä enää.



Mutta onhan noita muita pelkoja vielä, riittämiin, koko loppuelämäksi :D . Aloittaisinkohan seuraavan kohtaamisen hämähäkeistä :P ja sukeltamisesta.

Pelko ei tietenkään hallinnut elämääni, pystyinhän valttelemään ajamista. Mutta pikkuhiljaa alkoi ärsyttämään olla riippuvainen bussiaikatauluista tai miehestä. Niinpä kohtasin pelkoni ja aloin autoilemaan yksin. Luulen, että " rohkaistuminen" ja pelon selättäminen liittyi jotenkin yleiseen elämänhallintaan, sain opiskelut suoritettua loppuun jne.