Päihdeongelmainen mielenterveyspalveluissa

Usein puhutaan siitä, miten päihdeongelma voi estää avun saamisen mielenterveysongelmiin ja miten mielenterveyspalveluissa saatetaan vaatia puhtaita seuloja ennen hoidon alkamista. Olen samaa mieltä, että molempia pitää hoitaa eikä nämä osa-alueet saisi olla niin erillään toisistaan. Mutta aina kyse ei ole siitä, että päihdeongelmaisia ei haluttaisi hoitaa tai että asiaan liittyisi jotain leimaamista. Monessa tilanteessa on täysin perusteltua, että aktiivinen päihdeongelma yritetään saada ainakin parempaan tasapainoon, jotta henkilö pystyy riittävästi hyötymään muusta avusta. Päihdekäyttö hankaloittaa esimerkiksi psykoterapiasta hyötymistä merkittävästi. Ei toki voi olla niinkään, että ihmisen odotetaan ensin kokonaan parantuvan päihdeongelmasta ennen muun avun saamista. Mutta yleensä tarkoitus onkin edes saada tilanne jossain määrin tasapainottumaan, jotta mahdollisuudet hyötyä myös muusta hoidosta ovat mahdollisimman hyvät. Myös esimerkiksi psykologisiin tutkimuksiin pääsyn aktiivinen päihdekäyttö voi estää ja syy ei ole syrjiminen vaan se, että tutkiminen ei yksinkertaisesti ole luotettavaa silloin jos päällä on runsasta päihdekäyttöä. Kyse ei ole haluttomuudesta antaa apua, vaan tutkiminen ja selvittely ei ole mitenkään hyödyksi henkilön tilanteelle silloin jos tuloksiin ei voi luottaa. Silloin on pakko ensisijaisesti keskittää hoito päihdeongelman tasapainottamiseen, ennen kuin muihin asioihin pystyy syvemmälti menemään.

Olen kyllä sitä mieltä, että päihde- ja mielenterveyspuoli on liian erillään toisistaan ja ihmistä pitää hoitaa kokonaisuutena, eli parannettavaa on paljon. Mutta maallikon voi olla joskus vaikeaa ymmärtää perusteita linjausten taustalla, vaikka niille olisi täysin pätevät syyt.