Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsuuden kodista (suvun tila) luopuminen, onko niin kauheaa kuin se tuntuu?
Meillä on pitkään suvussa pysynyt koti, maatila karjoineen. Siellä minä ja kaikki 6 sisarustani ollaan kasvettu. Oma vanhempi, isovanhemmat tms.
Nyt ollaan siinä pisteessä, että jatkajaa tilalle ei ole ja itse tiedän, mikä homma olisi moista pitää. Minulla ei myöskään ole halua tai kiinnostusta, osaamista pitää moista työleiriä.
Vanhempani eivät ole kovin vanhoja, ja heillä tuntuu olevan eripuraa, mitä tehdään. Toinen vanhemmista haluaisi myydä kaiken ja muuttaisi keskenään helppohoitoisempaan kotiin. Toinen vanhemmista ei halua muuttaa ja haluisi jatkaa vielä tilan pitoa 10 vuotta, eikä sittenkään haluisi muuttaa, ainoastaan myydä karjan, mutta asua tuossa talossa, missä on syntynytkin.
Asia aiheuttaa minussa niin syviä surun tuntemuksia, etten oikein saa sanaa suusta, jos esimerkiksi meidän lasten mielipidettä kysytään. Ollaan kaikki kuitenkin jo aikuisia me sisarukset, jotkut perheellisiä, minä itse en. Olen 25-vuotias. Meidän lasten mielipiteellä ei sinänsä väliä ole.
Vietetään edelleen todella paljon kaikki lapset usein tuolla lapsuuden kodissa. Ja lapsenlapset. Lapsenlapset (eli siis sisarusteni lapset) ovat todella kiinnostuneita maatilasta, eläimistä, koneista tms. Ollaan melko perhekeskeinen perhe. Siellä puuhastellaan välillä paljonkin ja itselleni on tosi rakas ajatus näyttää näille pienillä omia lapsuuden leikkejä, paikkoja, asioita ja kaikkea muistoja maatilalta. Vapaa-ajastani varmaan 40% vietän siellä, eli paljon.
Kuitenkin kun mietin, että kun tila ja lapsuudenkoti myydään, mut valtaa niin suuri suru, ja haikeus. En millään haluisi naiviilla ajatustavallani luopua siitä kodista. Vaikkei se asia ole ollenkaan käsissäni ja tietysti tärkeintä on, että kaikki osapuolet ovat onnellisia ja tekevät, miltä heistä tuntuu. En halua olla mikään vastarannan kiiski.
Kuitenkin vaikka harvemmin itken ja muutenkin olen melko viilipytty, tämä asia tuntuu itselleni tosi surulliselta, haikealta ja en vaan meinaa kestää sitä ajatusta. En ole näistä ajatuksista puhunut kellekkään.
Jos joku kysyy minulta asiasta, vastaan melkein tyynen asiallisena, jopa vähän voisin väittää, "tehkää mitä haluatte" ettei asia kiinnostaisi. Kun pääsen omaan rauhaan, meinaan itkeä vollottaa kun tuntuu, että pala minuudesta viedään, kun suvun koti ja maatila ja karja häviää.
Ihmettelen suurta reaktiotani, ja haluisin kysyä, onko teillä millaisia kokemuksia lapsuuden kodista luopumisesta? Tuntuiko se pahemmalta mitä odotit, vai tuntuiko se ei-niin-kauhealta, mitä osasit odottaa?
Kommentit (212)
Itse jättäisin tuollaisen tilan mökkikäyttöön, jos minä ja sisarukseni viettäisimme siellä aikaa, ja vieläpä jos sisarukset ovat sellaisia tyyppejä, että yhteisomistajuus tulee kysymykseen. Jos tilan toiminnot ajaa alas, pellot laittaa vuokralle jne., niin en näe, miksi poikkeaisi oleellisesti muunlaisen kesämökin pidosta. Tietysti iso talo on työläämpi, mutta jos tulee yhteiskäyttöön, niin on hyväkin että on monelle perheelle tilaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asun tilalla ja talossa, jossa olen viettänyt osan lapsuuttani (sen osan, joka jäi jäljelle kun oikean lapsuuteni vuodet leikattiin elämästäni pois). Monet kymmenet vuodet on menty pomppoista taivalta, perheessämme oli monenlaisia ongelmia ja itse ainakin tunsin olevani vielä jonkinlainen lisäriippa kaikkien niskassa.
Koko asumiseni ajan on suhtautumiseni ollut ambivalentti tilan omistamista kohtaan. Vanhempieni kuoltua tila jaettiin, minulle jäi talo ja maata, asunnoton kun olin. Myyminen mielessä joka toinen päivä, joka toinen päivä että juuri minun täällä pitää asua, kun sentään jaksan ja pärjään kohtalaisesti ja kun olen henkilö joka tekee raskasta ja turhaa työtä ihan huvikseen...
Tosiasia: tila ei ole tuottava, tila ja talo ovat vain hoidettavia ja varoja kuluttavia.
Koen juuri niin kuin edellä joku kirjoitti: joku arvostaa sitä että voi polttopuita tehdä oman metsän rangoista ja muutakin hyötyjuttuja on, esim kasvimaita, marjapensaita, kaikkea tuota mitä kaupungissa ei ole.
Paikalla missä asun ei oikeastaan ole maaseudun rauhaa, raskas liikenne pauhaa ajoittain ja aiheuttaa huonoa fiilistä - sen alta kun ei pääse pois. Ankeutta on monenlaista muutakin.
Ehkä tästä kaikesta voi päätellä että en ole sinänsä kiintynyt paikkaan, mutta jotenkin olen ajautunut (typeryyteni ajamana) tänne enkä enää voi ajatella esim entisiin kotikaupunkeihini muuttoa, kaupungeissa karseat huumeongelmat ja lisäksi eläminen niin hitokseen kallista. Olen pieneläkeläinen, köyhyysrajan alapuolella tulot.
Kerran aloitin myyntiprosessin mutta erehdyin kiinteistövälittäjässä pahan kerran, fudut sellaiselle piti antaa heti eka käynnistä ja kokemuksen jälkeen olinkin aivan lamassa ja luulenpa etten saa asialle enää ikinä tehdyksi mitään. Myykööt seuraavat, heille ainakin siinä mielessä helppo nakki kun ovat näitä jotka eivät arvosta maaseutua, eivät halua työleiriä varmaan kesäpaikaksikaan, eivätkä arvosta missään mielessä juuri tätä paikkaa ja kiinteistöä, ymmärrän täysin kaiken tuon. Asia on ihan selvä, mutta joskus kyllä tunnen olevani raukkis, jos jätän tilan myynnin seuraaville.
Kuvailisin omaa suhdettani paikkaan jonkin sortin läheisriippuvuussuhteeksi. Ihminen voi kiinnittyä sellaiseenkin missä on kaikkein raskaimmat kokemuksensa saanut. Miten muutenkaan voisin itselleni selittää että en pysty lähtemään? Eikä minun tarvitsekaan selittää, ei itselleni, ei muille. Kaikelle tulee loppu. Minun jälkeeni ei tässä asu kukaan eikä tarvitse kenenkään tulla enää käymäänkään. Tai voihan olla niinkin, että sitten tullaankin mielellään. Minua ei mikään enää koske.
Luonnollinen poistuma korjaa minut pois ja maaperä kasvattaa puut jotka valtaavat rakennuksetkin lopulta, jo vuodessa tulee suuri muutos kun metsänreuna ryhtyy määrätietoisesti lähestymään torpan seiniä, työntää horsmikot, koiranputken ja villivatun edeltä ja pajut, koivut ja haavat perässä.
Aikojen alussa tässä oli metsä. Aikojen lopussa tässä tulee olemaan metsä.
kummakumma kirjoitti:
Huom! kun myytte tilojanne, älkää lohkokko maita pois tiloista. Monet etsivät tiloja ostettavaksi josta saa omasta metsästä puut ja omasta pellosta heinät hevoselle. Mitä tekee tilalla jossa ei ole maita? Ei mitään.
Monet taas haluavat ne maat ilman taloa eli maat yhdistetään usein naapureiden maihin. Haluatko itse ostaa talon ja 30 hehtaaria peltoa?
Lapsuudenkodista luopuminen oli itse asiassa helpotus. Kun äiti tuli huonoon kuntoon ja koti oli laitetava myyntiin, asunnon tyhjennys oli raskas prosessi. Kun asunto oli tyjennetty ja saatu myytyä, oli helpotus tosiaan päällimmäinen tunne.
Vaikka olin asunut nuorena aikuisena omassa asunnossa lähellä lapsuudenkotia, oli helpottavaa todeta, ettei alueelle ole enää mitän siteitä. Tähän kyllä vaikuttaa se, että olin koulukiusattu ja vanhempien ero oli vaikea, joten lapsuudenkodista ja koko alueesata ei jäänyt kovin ruusuisia muistoja. Oli hyvä päästää viimeisetkin siteet irti ja katsoa vai eteenpäin.
OK-talo, lapsuudenkotini, oli minulle samantekevä. Hyvä kun saatiin röttelö myytyä, ostaja sai siitä oivan työleirin ei taatusti ole vapaa-ajan ongelmia.
Kesämökki meren saaressa sattui paljon pahemmin. Vieläkin surettaa vaikka siitä on jo lähemmäs 20 vuotta. Mutta mahdotonta pitää satojen kilometrien päästä niin en voinut sitä ostaa itselleni.
Semmoista se elämä on. Onneksi on muistoja ja valokuvia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kummakumma kirjoitti:
Huom! kun myytte tilojanne, älkää lohkokko maita pois tiloista. Monet etsivät tiloja ostettavaksi josta saa omasta metsästä puut ja omasta pellosta heinät hevoselle. Mitä tekee tilalla jossa ei ole maita? Ei mitään.
Parhaan hinnan saa kun myy pellot ja metsät.
Talo voi jäädä jollekin kesämökiksi,
Vierailija kirjoitti:
Lapsuudenkodista luopuminen oli itse asiassa helpotus. Kun äiti tuli huonoon kuntoon ja koti oli laitetava myyntiin, asunnon tyhjennys oli raskas prosessi. Kun asunto oli tyjennetty ja saatu myytyä, oli helpotus tosiaan päällimmäinen tunne.
Vaikka olin asunut nuorena aikuisena omassa asunnossa lähellä lapsuudenkotia, oli helpottavaa todeta, ettei alueelle ole enää mitän siteitä. Tähän kyllä vaikuttaa se, että olin koulukiusattu ja vanhempien ero oli vaikea, joten lapsuudenkodista ja koko alueesata ei jäänyt kovin ruusuisia muistoja. Oli hyvä päästää viimeisetkin siteet irti ja katsoa vai eteenpäin.
Juuri näin: helpotukselta se pitäisikin tuntua. Ymmärrän myös tuon asunnon tyhjentämisen raskauden, olen tehnyt paljon ''hävitystyötä'' tässä talossa jossa asun, koska tavaraa on ollut monen sukupolven ajalta karseat määrät. Jokainenhan olisi voinut omia tavaroitaan kuskata pois, mutta...
Mutta tuon helpotuksen tunteen minäkin haluaisin jonakin päivänä kokea. Olen iloinen puolestasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On varmasti vaikea luopua rakkasta lapsuudenkodista. Tunteesi ovat täysin sallittuja ja ymmärrettäviä. Voimia!
Vaikka puhun itse lapsuuden maisemista ja kakkoskodeista niin on. Kun se tapahtuu vielä massiivisten kulujen kera.
En kyllä siinä tilanteessa miettisi luopumista jos isäsi kerran jaksaa vielä jatkaa. Varsinkin kun on niin iso perhe niin ehkä lastenlapsista on joku jatkamassa kymmenen vuoden päästä. Eli pitäisin siitä kyllä kiinni, takaisin sitä ei saa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä on lapsuudenkoti? Vanhemmat?
On sulla ylivoimaisen vaikeaa.
Myy kaikki, kerralla, koko p.ska.
Sun elämä kuluu koko ajan. Kello käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihminen kokee tunteensa juuri sellaisina kuin ne tuntee.
Tuntuuko yhtä pahalta kuin tuntuu?
Jep. Se tuntuu just siltä.
Ehdottomasti.
Miltä tuntuu kun ei tunne mitään?
Siihen en osaa vastata,en saa siihen mitään tuntumaa.
Kauheuden tunne saattaa lieventyä sellaisestakin, että antaa tunteelle luvan olla juuri niin voimakas ja kauhea kuin se on. Toivottaa jopa sen tervetulleeksi ja antaa sille kaiken tilan minkä se tarvitsee. Tästä seuraa se että se lievenee ja tulee paremmin kestettäväksi.
Tämä liittyy myös asioitten ja tilanteitten hyväksyntään, niiden ottamista vastaan sellaisina kuin ne ovat eikä pakottamalla niitä muuksi tai vähemmäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä että paikka on erittäin tärkeä. Ihmettelen miksi ette sovi porukalla että tilukset ja talo pysyy teillä, hoidatte porukalla. Itku ja märinä ei auta asiaa.
Parempi luopua silloin, kun se tuntuu pahalta, kuin silloin kun se tuntuu hyvältä.
Ei kannata antaa rapistua.
Sama luopuminrn se on sisaruksilla joiden yksi lapsi ottaa/saa tilan.
Lapsuudenkotipaikkaan kiintyy. Olen asunut muualla ja sitten palasin. Talo on minulle liian iso ja remonttiakin tarvittaisiin. Mutta hiljaisuus ja rauha on ihanaa. Olen enimmäkseen onnellinen joten miksi lähteä, kunnes on pakko. Voisin asua muuallakin ja olla tyytyväinen. Mutta on kivaa että on paikka joka on sydämessä aina se koti.
Mulle toi iskee lujaa. Haluaisin mun lapsuudenkodin. Se on ollut mun isän suvulla yli 150v.
Nyt sitä hallinnoi mun äiti, mutta hän uhkaa sen myydä aina kun hermostuu vaikka siihen, että tuulee väärästä suunnasta.
Ja meillä on vielä lainaa omasta talosta, vähän, mutta jos sen myisi ennemmin, siihen mulla ei ole mitään tunnesidettä.
Pellot ja metsät voisi myydä - vai tarvitaanko lämmityspuuta metsästä? ja jättää vain talon ja tontin.
Vanhemmillesi jäisi siitä sitten rahaa jolla voisi remontoida taloa vaikkapa esteettömäksi vanhuuden päiviä ja tarpeita ajatellen.
Uskon että maat saa myytyä isoille tilallisille.
Alue: Aihe vapaa
Huom! kun myytte tilojanne, älkää lohkokko maita pois tiloista. Monet etsivät tiloja ostettavaksi josta saa omasta metsästä puut ja omasta pellosta heinät hevoselle. Mitä tekee tilalla jossa ei ole maita? Ei mitään.