Lue keskustelun säännöt.
Lapsuuden kodista (suvun tila) luopuminen, onko niin kauheaa kuin se tuntuu?
Meillä on pitkään suvussa pysynyt koti, maatila karjoineen. Siellä minä ja kaikki 6 sisarustani ollaan kasvettu. Oma vanhempi, isovanhemmat tms.
Nyt ollaan siinä pisteessä, että jatkajaa tilalle ei ole ja itse tiedän, mikä homma olisi moista pitää. Minulla ei myöskään ole halua tai kiinnostusta, osaamista pitää moista työleiriä.
Vanhempani eivät ole kovin vanhoja, ja heillä tuntuu olevan eripuraa, mitä tehdään. Toinen vanhemmista haluaisi myydä kaiken ja muuttaisi keskenään helppohoitoisempaan kotiin. Toinen vanhemmista ei halua muuttaa ja haluisi jatkaa vielä tilan pitoa 10 vuotta, eikä sittenkään haluisi muuttaa, ainoastaan myydä karjan, mutta asua tuossa talossa, missä on syntynytkin.
Asia aiheuttaa minussa niin syviä surun tuntemuksia, etten oikein saa sanaa suusta, jos esimerkiksi meidän lasten mielipidettä kysytään. Ollaan kaikki kuitenkin jo aikuisia me sisarukset, jotkut perheellisiä, minä itse en. Olen 25-vuotias. Meidän lasten mielipiteellä ei sinänsä väliä ole.
Vietetään edelleen todella paljon kaikki lapset usein tuolla lapsuuden kodissa. Ja lapsenlapset. Lapsenlapset (eli siis sisarusteni lapset) ovat todella kiinnostuneita maatilasta, eläimistä, koneista tms. Ollaan melko perhekeskeinen perhe. Siellä puuhastellaan välillä paljonkin ja itselleni on tosi rakas ajatus näyttää näille pienillä omia lapsuuden leikkejä, paikkoja, asioita ja kaikkea muistoja maatilalta. Vapaa-ajastani varmaan 40% vietän siellä, eli paljon.
Kuitenkin kun mietin, että kun tila ja lapsuudenkoti myydään, mut valtaa niin suuri suru, ja haikeus. En millään haluisi naiviilla ajatustavallani luopua siitä kodista. Vaikkei se asia ole ollenkaan käsissäni ja tietysti tärkeintä on, että kaikki osapuolet ovat onnellisia ja tekevät, miltä heistä tuntuu. En halua olla mikään vastarannan kiiski.
Kuitenkin vaikka harvemmin itken ja muutenkin olen melko viilipytty, tämä asia tuntuu itselleni tosi surulliselta, haikealta ja en vaan meinaa kestää sitä ajatusta. En ole näistä ajatuksista puhunut kellekkään.
Jos joku kysyy minulta asiasta, vastaan melkein tyynen asiallisena, jopa vähän voisin väittää, "tehkää mitä haluatte" ettei asia kiinnostaisi. Kun pääsen omaan rauhaan, meinaan itkeä vollottaa kun tuntuu, että pala minuudesta viedään, kun suvun koti ja maatila ja karja häviää.
Ihmettelen suurta reaktiotani, ja haluisin kysyä, onko teillä millaisia kokemuksia lapsuuden kodista luopumisesta? Tuntuiko se pahemmalta mitä odotit, vai tuntuiko se ei-niin-kauhealta, mitä osasit odottaa?
Kommentit (212)
Aika on puolellasi ystäväni.
Asia tulee yhä olemaan vaikea, mutta kun aikaa kuluu, asiat selvenevät.
Minulla vähän sama tilanne. Maatila tulee jäämään mökiksi. Testamentattu suoraan lastenlapsille. Isovanhemmat asuvat niin kauan kuin voivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laittakaa maalämpö , se on hyvä sijoitus mitä teettekään.
Tilanteen voi nähdä myös mahdollisuutena. On aika irtautua vanhoista lapsuusajan kuvioista ja aloittaa uusi vaihe elämässä. Äitisi on näin tehnyt jo.
Hot kirjoitti:
Laittakaa maalämpö , se on hyvä sijoitus mitä teettekään.
Ei ole, jos talo sijaitsee muuttotappioalueella. Myynti vaikeaa.
Vanhoista maataloista ei saa paljon mitään kun myy. Ei tule isoja rahoja ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin tunnen surua, kun sukutiloja myydään. Ymmärrän hyvin, että asia tuntuu vaikealta. Mikset voi sanoa omaa näkemystäsi? Ymmärrän, että vanhempasi ovat erimielisiä. Toinen haluaisi elää muutakin kuin loputonta työleiriä ja toinen ei haluaisi luopua elämänsä tärkeimmästä paikasta. Pattitilanne.
Miun isän olisi korkea aika päästä eläkkeelle maatilansa töistä, mutta meistä lapsista ei ole jatkajaksi. Vaikka kotitila on meille kaikille rakas paikka, elinkeinoksi maatalous on liian raskasta ja kannattamatonta. Yhtään en tiedä, että miten tässä käy. Aihe on arka ja on vaikeaa ellei mahdotonta puhua jatkosuunnitelmista käytännön tasolla. Montaa vuotta ei isä kuitenkaan enää jaksa. Kyllä mielessä liikkuu monenlaisia ja ristiriitaisia tunteita. Kotipaikan merkityksen ohella pohdin usein isän elämäntyötä ja sen kunnioittamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me sisarukset lähes pakotettiin vanhempien myymään omakotitalo, kun äiti jäi eläkkeelle.
Isä ei ollut vuosiin enää päässyt yläkertaan.
Taloa myytiin 1,5 vuotta. Joka viikko äiti kävi kaappeja ja komeroita läpi.
Me sisarukset myytiin mm torissa tarpeettomia huonekaluja. Vanhasta osoitteesta vajaa 50 km päähän rakennettiin uudistalo, jossa on mm uima-allas. Talo meni lopulta kaupaksi ja vanhemmat ostivat tosi kivan kolmion. Omakotitalon rahat eivät riittäneet ihan koko summaan. Yhtiövastike on melkoinen, taloyhtiön lainan vuoksi, mutta eläkkeet riittävät ja 1 siskoista asuu lähellä.
Jokainen on nyt tyytyväinen
Monesti aikuiset lapset haluaisivat että sen synnyinkoti pysyisi samanlaisena kuin lapsena ollessa, että se olisi se ainoa asia joka ei koskaan muuttuisi ja johon aika ei vaikuttaisi. Mutta kyllä se viimeistään vaikuttaa kun vanhemmille on tullut ikää ja huomataan että eivät enää oikein jaksa hoitaa eläimiä tai huolehtia pelloista,, Tässä aloituksessa vanhemmat vielä jaksaisivat mutta toinen ei enää halua ja sehän om kokonaan vanhempien keskeinen asia selvittää keskenään. Kyllä siitä tilan myynnistä (sitten kun se tenn tulee) ihan hyvin selviää, niinkuin kaikista muista elämän muutoksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä samantapainen tilanne kuin ap:llä. Ikää meillä enemmän ja haaveilleet että pidämme vanhempieni tilan kesäpaikkana. Lapset varsinkin tykkäävät olla siellä. Tilasta vaan sen verran velkaa ettemme viitsisi lainaa ottaa sitä varten. Surreet jo vuoden päivät tilan kohtaloa mutta ei voi mitään, pankille menee.
Isäni on evakko. Joutui siis luopumaan yhdestä kodistaan jo varhain (12v). Oma lapsuuskotini on tosi rakas, veljeni jäi sinne asumaan, voin kyläillä halutessani.
Luulen että olis ollut tuplaraskasta luopua täysin, evakkous seuraa tunteen tasolla seuraaville sukupolville.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei myydä, pidän vapaa-ajan asuntona, hirsitalo ja järvimaisemat jne.
Miehen sukutilan maat on annettu vuokralle. Vanhemmat asuivat tilalla siihen asti kun appi kuoli. Anoppi asui vielä noin vuoden ja muutti sitten tuetun asumisen yksikköön. Lehmistä oli luovuttu jo 80-luvulla.
Talo on menossa jossain vaiheessa myyntiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Me sisarukset lähes pakotettiin vanhempien myymään omakotitalo, kun äiti jäi eläkkeelle.
Isä ei ollut vuosiin enää päässyt yläkertaan.Taloa myytiin 1,5 vuotta. Joka viikko äiti kävi kaappeja ja komeroita läpi.
Me sisarukset myytiin mm torissa tarpeettomia huonekaluja. Vanhasta osoitteesta vajaa 50 km päähän rakennettiin uudistalo, jossa on mm uima-allas. Talo meni lopulta kaupaksi ja vanhemmat ostivat tosi kivan kolmion. Omakotitalon rahat eivät riittäneet ihan koko summaan. Yhtiövastike on melkoinen, taloyhtiön lainan vuoksi, mutta eläkkeet riittävät ja 1 siskoista asuu lähellä.
Jokainen on nyt tyytyväinen
Vanhemmat muuttivat sekä uudistaloon että kolmioon?
Olen myymässä rantamökkiäni, sukutilasta erotettua palstaa, koska asun itse kovin kaukana.
Päätilaa pitää vielä serkkuni, eläkeikäinen jo hänkin. Rantamökin ovat ostamassa toiset serkkuni,
nostalgiasyistä, jotta suvun maat eivät "joudu vieraille". Miten vain. Itse kannan muistoja
sydämessäni, en raahaa kiinteistöjä perässäni.
Aloitus on vanha, mutta yksi näkökulma lisää:
Vastaava maatila oli mummolani ja jatkaja ei vanhempani, vaan tämän sisarus. Alunperin paikan oli rakentanut ja tilanpidon aloittanut isoisovanhempani. Kuitenkin kaikki kesät vietin siellä sisarusteni ja serkkujeni (myös niiden, jotka tilalla asuivat) kanssa ja samaa haikeutta aloin tuntea, kun aikuistuttuani tajusin, että enoni ja tämän vaimo eivät tilaa loputtomiin jatka.
Kun aika sitten koitti enoni ja vaimonsa ylitettyä jo pitkästi virallisen eläkeiän, tuli asia ratkaista heidän perheensä sisällä. Kukaan lapsista ei ollut pystyvä eikä halukas jatkamaan maatilaa, mutta koska varsinkin ikääntyvän pariskunnan rakkaus, tietysti myös heidän lapsiensa ja meidän muidenkin, tilaa kohtaan oli valtavaa, tavallaan uhrautui yksi lapsista ja osti sen sukupolvenvaihdoskaupassa itselleen. Pellot meni vuokralle, metsää serkkuni hoitaa muiden töidensä ohessa edelleen.
Nyt kymmeniä vuosia myöhemmin tilanne kuitenkin on, että serkullani on tila, joka on kunnossapitoineen ja kuluineen valtava rasite. Tilalla, hyvin syrjässä kaikesta, asuu edelleen hyvin iäkäs pariskunta, jotka eivät siellä tahdo kaikesta avusta huolimatta pärjätä, mutta eivät myöskään suostu muuttamaan hoivan ja palvelujen äärelle. Jatkuva huoli heidän päivittäisestä pärjäämisestään myös rasittaa sekä tilan nykyistä omistajaa että tämän sisaruksia, jotka kaikki asuvat tilasta vähintään kymmenien, useimmat satojen kilometrien päässä.
Näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut aikoinaan järkevämpää myydä koko tila. Se olisi ollut kova pala, mutta toisaalta kertakirpaisu. Nyt tilanteessa ovat voineet huonosti jo vuosia monet ihmiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikset voisi sanoa rehellisesti omaa kantaasi?Ei kait se kenenkään etu ole jos ei puhuta suoraan.
Voisiko ajatella että vanhempasi jäisivät taloon asumaan ja vuokraisivat pellot?
Luulisi, että noin pitkän historian omaava tila täytyisi jossain muodossa säilyttää suvussa ja tottakai asia koskee myös lapsia.Sitä vartenhan niitä lapsia on tehty, että joku jatkaa. Mutta maatalous jää Suomessa muutaman sadan ökytilan hommiksi. Sitä kutsuttiin ennen vanhaan rakennemuutokseksi, eikä se pelkästään huono juttu ole.
Vaude, olenkin aina miettinyt miksi omat vanhempani "tekivät 3 lasta"? Ihanko lapset ovat maatilaa varten, karrikoiden vailla muuta merkitystä? Miten monet sukupolvenvaihdokset ovat olleet ja ovat raskaita? Ihmisillä on merkitystä!
Minä vastoin en pysty ymmärtämään miksi pitää olla joku lapsuudenkoti. Puolisollani on sellainen jota palvotaan kuin puolijumalaa ja sinne pitää kokoontua aika ajoin sukukokoukseen. Se mörskä on kuin kirkko niille.
🤣 Kukaan ei siellä viihdy kauaa mutta pakko on olla se monumentti, muistomerkki ja pitää edesmenneiden vanhempien ja esi- isien henkien takia etteivät ne haudassa vaan loukkaannu.
Kaikkien pitää käydä talkoissa siellä lomillaan korjailemassa sitä mörskää. Kenenkään puolisoita ei kiinnosta niin että se on sisarusten ihan oma projektinsa.
En minä ole vastustanut jos ihminen juuriensa ylläpitämiseen tarvitsee sellaista ja siitä iloa saa mutta minä en tarvitse mitään lapsuuden paikkaa ja paikkani on siellä mihinkä kotini perustan.
Koko elämä on yhtä luopumista. Niihin ei saa juuttua, muuten on koko elämä pilalla.
Rakjaista ihmisistä luopuminen on vielä kamalampaa, mutta sekin luopuminen on pakko saada hoidettua. Jos jäät suremaan, niin sairastut ja sitä myöten peli on pelattu.
Opi katsomaan eteenpäin. Kiitä vaan siitä, että sinulla oli hyvä koti ja kotitausta. Toisten elämää ei voi museoida, ota muistoksi jokin pieni iloa tuottava kaunis esine tai muu muisto.
Eikö ne lapset olleet uudella puolisolls, ei isällä.