Lue keskustelun säännöt.
Lapsuuden kodista (suvun tila) luopuminen, onko niin kauheaa kuin se tuntuu?
Meillä on pitkään suvussa pysynyt koti, maatila karjoineen. Siellä minä ja kaikki 6 sisarustani ollaan kasvettu. Oma vanhempi, isovanhemmat tms.
Nyt ollaan siinä pisteessä, että jatkajaa tilalle ei ole ja itse tiedän, mikä homma olisi moista pitää. Minulla ei myöskään ole halua tai kiinnostusta, osaamista pitää moista työleiriä.
Vanhempani eivät ole kovin vanhoja, ja heillä tuntuu olevan eripuraa, mitä tehdään. Toinen vanhemmista haluaisi myydä kaiken ja muuttaisi keskenään helppohoitoisempaan kotiin. Toinen vanhemmista ei halua muuttaa ja haluisi jatkaa vielä tilan pitoa 10 vuotta, eikä sittenkään haluisi muuttaa, ainoastaan myydä karjan, mutta asua tuossa talossa, missä on syntynytkin.
Asia aiheuttaa minussa niin syviä surun tuntemuksia, etten oikein saa sanaa suusta, jos esimerkiksi meidän lasten mielipidettä kysytään. Ollaan kaikki kuitenkin jo aikuisia me sisarukset, jotkut perheellisiä, minä itse en. Olen 25-vuotias. Meidän lasten mielipiteellä ei sinänsä väliä ole.
Vietetään edelleen todella paljon kaikki lapset usein tuolla lapsuuden kodissa. Ja lapsenlapset. Lapsenlapset (eli siis sisarusteni lapset) ovat todella kiinnostuneita maatilasta, eläimistä, koneista tms. Ollaan melko perhekeskeinen perhe. Siellä puuhastellaan välillä paljonkin ja itselleni on tosi rakas ajatus näyttää näille pienillä omia lapsuuden leikkejä, paikkoja, asioita ja kaikkea muistoja maatilalta. Vapaa-ajastani varmaan 40% vietän siellä, eli paljon.
Kuitenkin kun mietin, että kun tila ja lapsuudenkoti myydään, mut valtaa niin suuri suru, ja haikeus. En millään haluisi naiviilla ajatustavallani luopua siitä kodista. Vaikkei se asia ole ollenkaan käsissäni ja tietysti tärkeintä on, että kaikki osapuolet ovat onnellisia ja tekevät, miltä heistä tuntuu. En halua olla mikään vastarannan kiiski.
Kuitenkin vaikka harvemmin itken ja muutenkin olen melko viilipytty, tämä asia tuntuu itselleni tosi surulliselta, haikealta ja en vaan meinaa kestää sitä ajatusta. En ole näistä ajatuksista puhunut kellekkään.
Jos joku kysyy minulta asiasta, vastaan melkein tyynen asiallisena, jopa vähän voisin väittää, "tehkää mitä haluatte" ettei asia kiinnostaisi. Kun pääsen omaan rauhaan, meinaan itkeä vollottaa kun tuntuu, että pala minuudesta viedään, kun suvun koti ja maatila ja karja häviää.
Ihmettelen suurta reaktiotani, ja haluisin kysyä, onko teillä millaisia kokemuksia lapsuuden kodista luopumisesta? Tuntuiko se pahemmalta mitä odotit, vai tuntuiko se ei-niin-kauhealta, mitä osasit odottaa?
Kommentit (212)
Pitäkää suvussa kesäpaikkana, kun kerran sillä on historiaa ja tunnearvoa. Sitä ei voi mikään korvata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma lapsuudenkotini on juuri myynnissä eikä tunnu yhtään miltään, koska mulla on niin huonot muistot kotoa.
Valokuvia on, muistot valitettavasti ikäviä.
Itse paikka saisi mun puolestani vaikka palaa poroksi.
Olen muutenkin aikuisena päättänyt, että minä en sitten mihinkään tiettyyn kiinteistöön jumitu, koska elämä vie mennessään eikä ole järkevää pitää kynsin hampain kiinni jostain vanhasta. Olen muuttanut monta kertaa, jopa eri maahan, pari ok-taloa on ollut ja nekin on myyty vaikka niissä tehtiin paljon töitä. Monessa vuokrahuoneistossakin on tullut asuttua.
Tuo on mielestäni hieno piirre. Kuitenkin kiinteistöön tai esimerkiksi tavaroihin kiintyminen voi olla todella raskasta ja voi jopa haitallisesti vaikuttaa ihmiseen.
Itse olen juuri päinvastainen, eli kiinnyn vahvasti tavaroihin ja ympäristöön ja tuttuun, turvalliseen. Olen koittanut siedättää itseäni, esimerkiksi en halua säilyttää vanhoja muistoja/tavaroita, vaan heitän paljon pois. Kun taas siskoni kerää kaiken, eikä heitä mitään pois, koska kaikessa on joku muisto/tunneside. Se on aika raskasta. Ap.
Vierailija kirjoitti:
Näemmä vanhemmistasi se, jonka suvussa tila on kulkenut, haluaisi sen pitää.
Ilmeisesti tilalle muuttanut ei oikeasti sitoutunut tilaan, vaan ajatteli vain saavansa hyvän puolison ja sen kanssa lapsia. Ehkä jopa harmitti, että se oli tilallinen.
Jos on ollut suvussa kauan, niin löytyisikö kauempaa jatkaja. Serkuista tai pikkuserkuista.
Voisiko tilan pitää kesäpaikkana ainakin niin kauan kuin se perijä elää. Hän varmaan harmittelee, kun sukupolvien ketju katkeaa.
Minusta teidän pitäisi kaikkien jutella. Heidän pitäisi asua tilalla, kunnes ovat niin heikkokuntoisia, että eivät pysty. Ja varasuunnitelma olisi jo valmiina.
Sanot, että ovat nuoria vielä ja pystyisivät hyvin pitämään karjaakin 10 vuotta. Mikä hoppu sillä toisella on.
Jos se toinen arvioi, että terveys ei enää kestä 10:tä vuotta karjanhoitoa. Voi olla myös henkinen terveys.
Tuosta juttelusta sen verran, että jos kutsut kaikki koolle, niin varaudu siihen, että ainakin osa porukasta olettaa, että pysyvä päätös tehdään siinä kokouksessa.
Entä, jos sinä löydätkin rakkaaksesi jonkun maatalon pojan, jolla on innostusta tulla sinne isännäksi.
Voisitko sitten jatkaa tilanpitoa?
Ap puhuu täyttä p#skaa.
Ei edes käsitä mistä puhuu, kun muka kertoo kotitilastaan.
Ap on se samainen Tarina-täti, joka oksentaa tänne noita omia kehittämiään tarinoita.
Tänäänkin on hän ollut jo aikaisemmin palstalla
noiden hurujuttujensa kanssa.
Ap on vain vaihtanut juttujensa genren.
Aikaisemmin oli mies, ero, lapsi, kesämökki, asunto ja muut vastavaat jutut tulilla.
Ap ei vain käsitä sitä, että kokoneet, elämää nähneet ja fiksummat tunnistavat hänet aina.
Aina!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuossa ole mitään naiivia tai lapsellista. Liki 80-vuotias äitini haikailee ja murehtii lapsuudenkotinsa kohtaloa (siellä asuu vieraita ihmisiä ja se on remontoitu tunnistamattomaksi). Suru menetetystä on ihan luonnollinen tunne.
Satuilija novellisti iski jälleen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en myöskään halua jäädä tilalle, vaikka löytäisin maatalon pojan . Kiva ajatus, mutta tosiaan se työmäärä on liikaa laiskalle luonteelleni.
Kiitos vielä kovasti kaikille, tuntui hyvältä purkaa nämä patoutuneet ajatukset ja pillitellä. Nyt voin ehkä vähän avarammin avata ajatuksiani tästä tilanpitoasiasta sisaruksille ja vanhemmille, kun oon saanut ns vähän patoutumia edes vähän purattua.
Eikö kahden robotin tilalle voisi palkata työntekijän? Keventäisi ikääntyvien vanhempien työtaakkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei mun mielestä ole tuntunut pahalta lapsuudenkodista luopuminen. Muistot säilyvät kuitenkin ja valokuvat. Nyt meillä on oma paikka, missä vietämme lomia.
Meillä ei luovuttu sukutilasta, missä itse vietin ihanan lapsuuden kaikki lomat työleirillä, täysillä nauttien.
Nyt minulla on siitä 1/16 osa eikä kukaan pidä siitä huolta. Mutta myydäkään ei voida, koska yksi tilalla syntyneistä on vielä elossa eikä kukaan halua vaatia sitä häneltä, liki 90v mummelilta (ei olisi ostajaakaan moiselle röttelölle, enää)
Minun sydämeni on särkynyt, koska mummola on lahonnut ja rämettynyt. Leikittelen ajatuksella, että annan oman osani kummipojalleni valmistujais/hää tms lahjaksi, että pääsen kiinteistöveroista ym eroon (hänen äitinsä omistaa 1/5) - valitettavasti vain tiedän, että mummeli on tehnyt testamentin missä hänen osuus jaetaan meidän kaikkien kesken, ja minulla on lapsia, siltä varalta että luopuisin omasta osastani).
Toivottavasti sitten saadaan myytyä edes johonkin hintaan :(
Kukaan ei halua jäädä tilalle mutta sen pitäisi kuitenkin säilyä sellaisena kuin on? Ei vaan toimi tuo yhtälö, valintoja...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikö kahden robotin tilalle voisi palkata työntekijän? Keventäisi ikääntyvien vanhempien työtaakkaa.
Niistä roboteista maksetaan tod.näk. yhä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näemmä vanhemmistasi se, jonka suvussa tila on kulkenut, haluaisi sen pitää.
Ilmeisesti tilalle muuttanut ei oikeasti sitoutunut tilaan, vaan ajatteli vain saavansa hyvän puolison ja sen kanssa lapsia. Ehkä jopa harmitti, että se oli tilallinen.
Jos on ollut suvussa kauan, niin löytyisikö kauempaa jatkaja. Serkuista tai pikkuserkuista.
Voisiko tilan pitää kesäpaikkana ainakin niin kauan kuin se perijä elää. Hän varmaan harmittelee, kun sukupolvien ketju katkeaa.
Minusta teidän pitäisi kaikkien jutella. Heidän pitäisi asua tilalla, kunnes ovat niin heikkokuntoisia, että eivät pysty. Ja varasuunnitelma olisi jo valmiina.
Sanot, että ovat nuoria vielä ja pystyisivät hyvin pitämään karjaakin 10 vuotta. Mikä hoppu sillä toisella on.
Jos se toinen arvioi, että terveys ei enää kestä 10:tä vuotta karjanhoitoa. Voi olla myös henkinen terveys.
Tuosta juttelusta sen verran, että jos kutsut kaikki koolle, niin varaudu siihen, että ainakin osa porukasta olettaa, että pysyvä päätös tehdään siinä kokouksessa.
En olw ap, mutta aika kamala ajatus, että päätös tehtäisiin noin vaan kokouksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo se on yksi tuttu, joka kalastwlww ja stalkkaa ihmistwn juttuja ja sittwn kertoo niitä ominaan ärsyttääkseen..
Reppana
Voisiko tilan kaiken muun osuuden vuokrata naapureille, mutta päärakennuksen pihapiireineen pitää suvulla.
Vierailija kirjoitti:
Näemmä vanhemmistasi se, jonka suvussa tila on kulkenut, haluaisi sen pitää.
Ilmeisesti tilalle muuttanut ei oikeasti sitoutunut tilaan, vaan ajatteli vain saavansa hyvän puolison ja sen kanssa lapsia. Ehkä jopa harmitti, että se oli tilallinen.
Jos on ollut suvussa kauan, niin löytyisikö kauempaa jatkaja. Serkuista tai pikkuserkuista.
Voisiko tilan pitää kesäpaikkana ainakin niin kauan kuin se perijä elää. Hän varmaan harmittelee, kun sukupolvien ketju katkeaa.
Minusta teidän pitäisi kaikkien jutella. Heidän pitäisi asua tilalla, kunnes ovat niin heikkokuntoisia, että eivät pysty. Ja varasuunnitelma olisi jo valmiina.
Sanot, että ovat nuoria vielä ja pystyisivät hyvin pitämään karjaakin 10 vuotta. Mikä hoppu sillä toisella on.
Mikä velvollisuus kummallakaan heistä on siinä lusia kunnes terveys lopullisesti pettää??
Aika harva tuntuu ymmärtävän, että tilan pito on hirmuisen paljon oikeasti raskasta työtä molemmille puolisoille.
Kuka nyt muka pitää tilaa ja keskittyy vain siihen että joku kone hoitaa lypsämisen? Siinähän on se tilan pyöritys liitossa koko ajan läsnä kuin joku omaishoidettava - eikä varmaan yksikään talon emäntä jätä viinimarjoja pensaaseen, osta talven juureksia mitä voi itsekin kasvattaa jne.
Samalla täytyy myöskin sen toisen puoliskon olla sun paras kaveri, koska maatila on tiesmissä, mistä ei kovin ahkeraan pääse harrastuksiin tai omien ystävien kanssa ties minne.
Naidulle puolisolle tuo "suvun perimä" saattaa myös olla melkoinen taakka. Minä en ainakaan olisi suostunut muuttamaan appivanhempien kotiin (siis heidän jälkeensä edes).
Jos toinen ei enää jaksa, hän on onko tulla kuulluksi!!
Kaikista surullisinta on päätyä tilanteeseen, jossa tilaa ei myydä, mutta kukaan ei varsinaisesti ota tilaa hoitaakseen. Äkkiä rapistuu paikat, jos ei jatkuvasti ole tekemässä huolto toimenpiteitä.
Näitä surullisesti ränsistyviä tiloja ja taloja on Suomessa paljon.
Tsemppiä!
Ei ollut, vaan se oli suuri helpotus.
Olin lähes 40v kun koko elämäni ja vapaa-aikani pyöri lapsuuden kodin töissä, eikä omaa elämää juuri ollut.
Ensiksi sairastui isä ja äitini tarvitsi apua isän hoidossa ja isän kuoltua, sairastui äiti ja viimeiset vuodet tarvitsi 24/7 hoitoa.
Vanhempieni kuoleman jälkeen, kaikki myytiin veljeni kanssa kaikki pilkkahintaan ja luovuttiin kuka vain osti.
Ehkä ap. on tässä vaiheessa ruusuiset kuvat, kun vanhemmat ovat vielä omatoimisia ja terveitä, jotka pyörittävän sukutilan arkea, mutta tilanne voi muuttua milloin tahansa, kun vastuu tilasta ja vanhemmista jää ap. harteille.
Nyt ap järki päähän. Asetuppa äitisi asemaan. Hän on taatusti ihan lopen uupunut koko systeemiin.
Kuvittele itse , olisit tehnyt 6 lasta, kasvattanut ne aikuisiksi, hoitanut karjaa ja maatilaa. Nyt te kaikki vielä käytte siellä puolisoiden ja lasten kanssa - ymmärsin paljonkin.
Olisitpa itse sitä rumbaa pyörittämässä. Omaan huusholliin ,kun lomilla ja muutoinkin tulee lapset perheineen, vaikka ne siellä hommia tekeekin- on äärettömän raskasta. Ei hän sitä voi sanoa. Miehet pääsee aina helpommalla noissa tilanteissa.
Nyt teidän lasten pitää ymmärtää äitiä. Hänellä on vain yksi elämä, niinkuin meillä kaikilla. Voi olla vielä sitä ikäluokkaa ,etttei kehtaa ääneen sanoa , miten on väsynyt tilanteeseen.
Ajattele miten hänellä olisi ihana , saada uusi mukava helppo kaunis koti ja alkaa nauttia elämästä, kun vielä on terveyttä.
Kerro miltä sinusta tuntuisi hänen paikallaan.
.
Näemmä vanhemmistasi se, jonka suvussa tila on kulkenut, haluaisi sen pitää.
Ilmeisesti tilalle muuttanut ei oikeasti sitoutunut tilaan, vaan ajatteli vain saavansa hyvän puolison ja sen kanssa lapsia. Ehkä jopa harmitti, että se oli tilallinen.
Jos on ollut suvussa kauan, niin löytyisikö kauempaa jatkaja. Serkuista tai pikkuserkuista.
Voisiko tilan pitää kesäpaikkana ainakin niin kauan kuin se perijä elää. Hän varmaan harmittelee, kun sukupolvien ketju katkeaa.
Minusta teidän pitäisi kaikkien jutella. Heidän pitäisi asua tilalla, kunnes ovat niin heikkokuntoisia, että eivät pysty. Ja varasuunnitelma olisi jo valmiina.
Sanot, että ovat nuoria vielä ja pystyisivät hyvin pitämään karjaakin 10 vuotta. Mikä hoppu sillä toisella on.