Kuinka paljon uupumus aiheuttaa avioeroja?

Olen huomannut, että yllättävän usein niissä jutuissa, kun joku kertoo uupumuksestaan, on siinä samassa yhteydessä tullut myös ero. Onhan se loogista: puoliso väsähtää, kun toiseen ei saa mitään yhteyttä. Kun se toinen, joka ennen töistä tullessa halusi jutella, antaakin nyt vain tyhjän katseen ja vetäytyy loppupäiväksi omiin oloihinsa. Voisi kuvitella, että tällöin puoliso alkaa kokea itsensä yksinäiseksi parisuhteessa ja haluaa lähteä.

Varmaan paljon. Mulla meni sen takia hyvä suhde kerran poikki. Oli äärimmäinen työstressi, ja sen kourissa alkoi tuntua, että haluan vain olla YKSIN, muuttaa jonnekin maalle ja elää kaukana muista ihmisistä. Jätin hyvän miehen ja tosiaan ostin mummonmökin maalta ja muutin sinne. Olin oikeasti ihan varma, että minun luonteeni vaan on niin erakkomainen että parisuhde ei ole minun juttu, ikinä. Alkuun se olikin aivan ihanaa. Mieli rauhoittui ja lepäsi siellä hiljaisuudessa ja luonnon keskellä, ja pienissä talon ja puutarhan askareissa. Ongelma vaan oli, että sitten kun olin tarpeeksi toipunut uupumuksesta (pari vuotta meni, olin ihan burnoutin partaalla ollut) mieleni alkoikin kaivata virikkeitä ja koin elämäni tylsäksi siellä yksin. Lopulta vuoden harkinnan jälkeen muutin takaisin Helsinkiin, koska tuntui että elämäni menee hukkaan siellä mökissäni homehtuessani, ja kaipasin elämää ja ihmisiä ja työväenopiston kursseja ja miestäkin elämääni.

Sääli, että lasten perhe rikotaan yksilön väsymyksen vuoksi. Ja sitten selitetään, että vika oli parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Sääli, että lasten perhe rikotaan yksilön väsymyksen vuoksi. Ja sitten selitetään, että vika oli parisuhteessa.

Vika ei ole kuitenkaan yksilössä, vaan yhteiskunnassa, jonka arki on muotoiltu siten, että ihmiset eivät ehdi nukkua, liikkua, laittaa terveellistä ruokaa ja tavata läheisiään siinä määrin, mikä pitäisi ihmisestä huolta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sääli, että lasten perhe rikotaan yksilön väsymyksen vuoksi. Ja sitten selitetään, että vika oli parisuhteessa.

Vika ei ole kuitenkaan yksilössä, vaan yhteiskunnassa, jonka arki on muotoiltu siten, että ihmiset eivät ehdi nukkua, liikkua, laittaa terveellistä ruokaa ja tavata läheisiään siinä määrin, mikä pitäisi ihmisestä huolta.

Minä olen kokopäivätöissä, mutta kyllä minun uupumukseni on itseaiheutettua. Kukaan ei pakottanut minua remontoimaan tämän lomani aikana. Ja olen totaalisen loppu.

Sopii kyllä kysyä myös, että kumpi on syy ja kumpi seuraus. Tuleeko ero uupumuksen vuoksi vai uupumus kuormittavan parisuhteen vuoksi? Usein toki muitakin kuormittavia tekijöitä taustalla, mutta jos parisuhde on lisätaakka eikä voimavara, tulee ero.

Itselläni helpotti heti, kun pääsin huonosta parisuhteesta eroon. Työstäni ja lapsistani nautin. Se oli se mies, jonka vuoksi tunnelma oli negatiivinen, riitely raskasta ja hän rajoitti ja ankeutti mun elämää ihan kohtuuttomasti (lopussa olin jo ihan passiivinen ja itsetunto pohjamudissa). Nyt muutama vuosi eron jälkeen olen taas tasapainossa, iloinen, energinen ja etenin juuri merkittävästi urallakin.

Ehdottomasti lastenkin kannalta parempi oli erota. Lapsi ansaitsee aktiiviset vanhemmat, ketkä jaksaa touhuta heidän kanssaan, ja jos se ei yhdessä onnistu, on parempi erota. Isäänsä näkevät kyllä vain joka toinen viikonloppu, mutta se, että isä kokonaisia viikonloppuja käyttää lapsiin, on paljon enemmän, kuin mitä hän käytti lapsiin aikaa meidän ollessa yhdessä.

Uupumus on paha kun ei jaksa jörniä. Siitä johtuu osa eroista.

Vierailija kirjoitti:

Uupumus on paha kun ei jaksa jörniä. Siitä johtuu osa eroista.

Vulgaaristi ilmaistu tosiasia.

Ihmiset eivät työpäivän ja kotitöiden jälkeen jaksa enää muuta tehdä kuin tuijottaa ruutua. Joko kännykän, tietokoneen tai television. Seksistä ei tule mitään, eikä fyysinen läheisyyskään tee välttämättä edes hyvää, vaan kaipaa vain yksinoloa.

Itse mietin sitä, kuinka kipeästi me tarvitsisimme osa-aikatyön hyväksyvää elämäntapaa ja kulttuuria. Silloin jäisi paremmin aikaa paitsi palautumiseen, myös kotitöihin, parisuhteelle, lapsiin ja muihin ihmissuhteisiin. Ihmisistä ei tulisi erakkoja tai zombeja.

Meidän perheemme voisi paljon paremmin, jos työskentelisimme molemmat osa-aikaisesti. Pärjäisimme myös taloudellisesti varsin hyvin, koska esimerkiksi asumismenomme ovat kohtuulliset (velaton OKT, joka lämpiää puilla ja ilmalämpöpumpuilla). Lisäksi meillä on pääomatuloja. Meidän tarpeisiimme riittäisi, jos molemmat saisimme nettona palkkaa esimerkiksi noin 1000€/kk. 

Ainut ongelma on, että tarjolla on vain vähän osa-aikatöitä, ja nekin, joita tarjolla on, eivät todellakaan houkuttele. Parasta olisi, jos voisimme työskennellä nykyisissä työtehtävissämme osa-aikaisina - pienemmällä palkalla ja vähemmillä työtunneilla. Todennäköisesti olisimme myös paljon tuottavampia.

Vierailija kirjoitti:

Sopii kyllä kysyä myös, että kumpi on syy ja kumpi seuraus. Tuleeko ero uupumuksen vuoksi vai uupumus kuormittavan parisuhteen vuoksi? Usein toki muitakin kuormittavia tekijöitä taustalla, mutta jos parisuhde on lisätaakka eikä voimavara, tulee ero.

Itselläni helpotti heti, kun pääsin huonosta parisuhteesta eroon. Työstäni ja lapsistani nautin. Se oli se mies, jonka vuoksi tunnelma oli negatiivinen, riitely raskasta ja hän rajoitti ja ankeutti mun elämää ihan kohtuuttomasti (lopussa olin jo ihan passiivinen ja itsetunto pohjamudissa). Nyt muutama vuosi eron jälkeen olen taas tasapainossa, iloinen, energinen ja etenin juuri merkittävästi urallakin.

Ehdottomasti lastenkin kannalta parempi oli erota. Lapsi ansaitsee aktiiviset vanhemmat, ketkä jaksaa touhuta heidän kanssaan, ja jos se ei yhdessä onnistu, on parempi erota. Isäänsä näkevät kyllä vain joka toinen viikonloppu, mutta se, että isä kokonaisia viikonloppuja käyttää lapsiin, on paljon enemmän, kuin mitä hän käytti lapsiin aikaa meidän ollessa yhdessä.

Minä taas olen kokenut "turhan" eron, koska olin elämäntilanteessa, jossa olin vain aivan loppu. Tilanne oli vaikea todella monella osa-alueella, ja olin jatkuvasti väsynyt, kiukkuinen ja riitelimme paljon. Luulin, että ero auttaisi ja parantaisi elämäntilannettani. Näin ei käynyt :(  tajusin vasta myöhemmin, että paha oloni johtui osittain työstressistä ja osittain raskaasta äitisuhteestani. Kun vaihdoin työpaikkaa ja vähensin yhteydenpitoa äitiini, huomasin, että voin paremmin. Mutta samalla tajusin, että olin mennyt eroamaan oikeasti hyvästä ihmisestä, ja nyt ottaisin hänet takaisin, jos voisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sopii kyllä kysyä myös, että kumpi on syy ja kumpi seuraus. Tuleeko ero uupumuksen vuoksi vai uupumus kuormittavan parisuhteen vuoksi? Usein toki muitakin kuormittavia tekijöitä taustalla, mutta jos parisuhde on lisätaakka eikä voimavara, tulee ero.

Itselläni helpotti heti, kun pääsin huonosta parisuhteesta eroon. Työstäni ja lapsistani nautin. Se oli se mies, jonka vuoksi tunnelma oli negatiivinen, riitely raskasta ja hän rajoitti ja ankeutti mun elämää ihan kohtuuttomasti (lopussa olin jo ihan passiivinen ja itsetunto pohjamudissa). Nyt muutama vuosi eron jälkeen olen taas tasapainossa, iloinen, energinen ja etenin juuri merkittävästi urallakin.

Ehdottomasti lastenkin kannalta parempi oli erota. Lapsi ansaitsee aktiiviset vanhemmat, ketkä jaksaa touhuta heidän kanssaan, ja jos se ei yhdessä onnistu, on parempi erota. Isäänsä näkevät kyllä vain joka toinen viikonloppu, mutta se, että isä kokonaisia viikonloppuja käyttää lapsiin, on paljon enemmän, kuin mitä hän käytti lapsiin aikaa meidän ollessa yhdessä.

Minä taas olen kokenut "turhan" eron, koska olin elämäntilanteessa, jossa olin vain aivan loppu. Tilanne oli vaikea todella monella osa-alueella, ja olin jatkuvasti väsynyt, kiukkuinen ja riitelimme paljon. Luulin, että ero auttaisi ja parantaisi elämäntilannettani. Näin ei käynyt :(  tajusin vasta myöhemmin, että paha oloni johtui osittain työstressistä ja osittain raskaasta äitisuhteestani. Kun vaihdoin työpaikkaa ja vähensin yhteydenpitoa äitiini, huomasin, että voin paremmin. Mutta samalla tajusin, että olin mennyt eroamaan oikeasti hyvästä ihmisestä, ja nyt ottaisin hänet takaisin, jos voisin.

Toki silloin ero on turha, jos uupumus johtuu jostain parisuhteen ulkopuolisesta tekijästä (toki sen ei-uupuneen näkökulmasta, jos tilanteeseen ei ole parannusta tiedossa, esim. toinen ei hae apua, ei kaikkea tarvi kestää). Uupumuksen aiheuttajat pitäisi kaivaa esille ja korjata sitä. Toki joskus syy voi selvitä itsellekin vasta, kun tilanne on korjaantunut.

Mutta ihan vaan halusin tuoda esille, että joskus se parisuhde itsessään on se, mikä aiheuttaa uupumuksen. Silloin ero on oikea ratkaisu.

Tuo artikkeli on varmaan mielenkiintoinen, mutta valitettavasti maksumuurin takana. Haluaisiko joku purkaa sen vaikka osissa tänne, että päästään kaikki jyvälle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sopii kyllä kysyä myös, että kumpi on syy ja kumpi seuraus. Tuleeko ero uupumuksen vuoksi vai uupumus kuormittavan parisuhteen vuoksi? Usein toki muitakin kuormittavia tekijöitä taustalla, mutta jos parisuhde on lisätaakka eikä voimavara, tulee ero.

Itselläni helpotti heti, kun pääsin huonosta parisuhteesta eroon. Työstäni ja lapsistani nautin. Se oli se mies, jonka vuoksi tunnelma oli negatiivinen, riitely raskasta ja hän rajoitti ja ankeutti mun elämää ihan kohtuuttomasti (lopussa olin jo ihan passiivinen ja itsetunto pohjamudissa). Nyt muutama vuosi eron jälkeen olen taas tasapainossa, iloinen, energinen ja etenin juuri merkittävästi urallakin.

Ehdottomasti lastenkin kannalta parempi oli erota. Lapsi ansaitsee aktiiviset vanhemmat, ketkä jaksaa touhuta heidän kanssaan, ja jos se ei yhdessä onnistu, on parempi erota. Isäänsä näkevät kyllä vain joka toinen viikonloppu, mutta se, että isä kokonaisia viikonloppuja käyttää lapsiin, on paljon enemmän, kuin mitä hän käytti lapsiin aikaa meidän ollessa yhdessä.

Minä taas olen kokenut "turhan" eron, koska olin elämäntilanteessa, jossa olin vain aivan loppu. Tilanne oli vaikea todella monella osa-alueella, ja olin jatkuvasti väsynyt, kiukkuinen ja riitelimme paljon. Luulin, että ero auttaisi ja parantaisi elämäntilannettani. Näin ei käynyt :(  tajusin vasta myöhemmin, että paha oloni johtui osittain työstressistä ja osittain raskaasta äitisuhteestani. Kun vaihdoin työpaikkaa ja vähensin yhteydenpitoa äitiini, huomasin, että voin paremmin. Mutta samalla tajusin, että olin mennyt eroamaan oikeasti hyvästä ihmisestä, ja nyt ottaisin hänet takaisin, jos voisin.

Toki silloin ero on turha, jos uupumus johtuu jostain parisuhteen ulkopuolisesta tekijästä (toki sen ei-uupuneen näkökulmasta, jos tilanteeseen ei ole parannusta tiedossa, esim. toinen ei hae apua, ei kaikkea tarvi kestää). Uupumuksen aiheuttajat pitäisi kaivaa esille ja korjata sitä. Toki joskus syy voi selvitä itsellekin vasta, kun tilanne on korjaantunut.

Mutta ihan vaan halusin tuoda esille, että joskus se parisuhde itsessään on se, mikä aiheuttaa uupumuksen. Silloin ero on oikea ratkaisu.

Ainakin omasta puolestani voin sanoa, että minut veti täysin piippuun toimimaton parisuhde. Siitä kun uskalsin vihdoin irrottautua, aloin kukoistaa. Energiaa tuntui tulvivan ovista ja ikkunoista ja aloin jälleen hymyillä niin että läheiset ja työtoverit pistivät sen merkille ja totesivat että sähän suorastaan säteilet! Niinpä, kivireki karistettu kannoilta...

Minulle tuli aikoinaan ero, ja miehen mukaan en ollut tarpeeksi aktiivinen ja osallistuva. Samoihin aikoihin minulle diagnosoitiin kilpirauhasen vajaatoiminta.

Katson kuitenkin, ettei mies rakastanut minua oikeasti. Tosi rakkaus kestää vastoinkäymiset ja antaa toisen olla sellainen kuin on.

Vierailija kirjoitti:

Tuo artikkeli on varmaan mielenkiintoinen, mutta valitettavasti maksumuurin takana. Haluaisiko joku purkaa sen vaikka osissa tänne, että päästään kaikki jyvälle?

Koko idea on siinä, että pitää puhua unelmista ja tavoitteista, ylipäätään kommunikointi luo yhteyttä ihmisten välillle.

Parisuhteessa itseä kuormittaa:

Puhumattomuus: (toinen ei koskaan jaksa puhua arjen asioista, suunnitella mitään, eikä kuunnella, vaan luulee että haluan riidellä).

Tunne: ei ole enää hyviä tunteita, on vain pettymystä, koska olo on pettynyt toisen välinpitämättömyyteen (ei oteta huomioon, ohitetaan minun toiveet, jätetään yksin tunnepuolella).

Yksinäisyys: vuosia olen yrittänyt kertoa omista tunteista, ne ohitetaan. Ei tehdä mitään kahdestaan (paitsi jos minä järjestän, hän joskus osallistuu). 

Kosketus: se ei ole sellaista jota kaipaan. Jos kertoisin toiveeni, sitä ei toteuteta. Ehkä jopa perääntyy eikä anna mitään. 

Passiivis-agressiivisuus: koskaan ei tiedä mitä toisen päässä liikkuu, on paljon omissa jutuissaan, välillä loukkaantuu ihan yhtäkkiä, on vihainen ja käyttäytyy sitten kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Silti minä jäin yksin tunteiden kanssa ja koskaan ei asioita selvitetä, vaan ihmetellään mikä on. Jos kertoisin, siitäkin suuttuu. Ja siinä on taas kierre valmis. 

Ihmettelen miksi olen edelleen tässä. Olen jo eronnut henkisesti ja myös kertonut asian. Ei halua tietää edes syitä, vaan on kuin kaikki olisi normaalisti. Ei siis ota huoliani vakavasti. Ei halua tehdä mitään mikä on minulle tärkeää. Ei suostunut pariterapiaan. Mutta ei suostu keskustelemaan  kahdestaankaan. Mitä siis saan? Pelkkää arkea jossa asiat tehdään hänen ehdoillaan. 

En edes tiedä miksi hän on minun kanssa. Eikä oikein ole osannut kertoa sitäkään. Tottumus?

Lapsia meillä on. Varmaan se onkin ainut syy miksi ollaan saman katon alla. Mutta se syö itseäni sisältäpäin. En ole onnellinen. 

Luulen etten koskaan edes löydä sitä oikeaa. Olen pettynyt niin monesti suhteissa ennen tätäkin. Olen kai kyynistynytkin vuosien saatossa. Ei kukaan osaa käsitellä minua kauniisti niinkuin toivon. 

Huh, 2000 nettona riittäisi elämään perheenä? Pitää olla reilusti niitä pääomatuloja kyllä.

Minä kokeilin neljäpäiväistä työviikkoa, mutta rahat jatkuvasti loppu niin pakko tehdä taas 5 päivää.