" Elintasosta" ja statuksesta luopuminen lasten jälkeen...
Mulla on hyvä koulutus, ja lasten saamiseen asti tein " statusfirmassa" ihan hyvällä palkalla hyvässä asemassa töitä. En nyt sanoisi koskaan olleeni mikään uraihminen, koska oma vapaa-aikani on aina ollut mulle tärkeämpi kuin työ, mutta moni piti mua varmasti sellaisena. Esikoislapseni kuoli ihan vauvana yllättäen, ja tämän jälkeen ja etenkin toisen lapsen saamisen jälkeen koen arvomaailmani muuttuneen radikaalisti. Kuopus tällä hetkellä 3v. ja edelleenkään mua ei vois tällä hetkellä vähempää kiinnostaa pakertaa pitkiä työpäiviä pääosin tietokoneen ääressä. Sanouduin siis irti tästä työpaikasta, ja teen tällä hetkellä osa-aikaista työtä kaupassa. Osittain sen takia, että en koe entistä työtäni millään tavalla mielekkääksi, osittain sen takia, että haluan olla mahdollisimman paljon lapseni kanssa niin kauan kun hän äitiä tarvitsee. (Lapsi tällä hetkellä osa-aikahoidossa.)
Mieheni on 100% tämän ratkaisun takana, vaikka tottakai rahatilanteemme ja sitä myöten myös koko elintasomme on reippaasti alhaisempi, koska myöskään mies ei halua tehdä ylitöitä tai muutenkaan pitkiä työpäiviä. Koemme molemmat, että elintasosta luopuminen ainakin joksikin aikaa on pikkujuttu. Meille tämä on siis ok, mutta mua alkaa pikkuhiljaa kyrsimään ympäristön asenne. Huomaan selvästi, että niin appivanhemmat kuin monet kaveritkin eivät käsitä asennettamme, ja hienovaraisia huomautuksia satelee vähän väliä, ei ehkä aina niin tarkoituksellakaan, mutta huomaa kyllä selvästi että harva tajuaa miten joku ei haluakaan enää tehdä uraa ja tienata rahaa. Appivanhemmat eivät selvästi arvosta nykyistä työtäni, ja kavereiden mielestä olemme varmasti vähintään kummallisia, kun elämämme on niin erilaista kuin ennen.
Mitä te ajattelisitte tilanteesta? Miten suhtautuisitte, ymmärrättekö vai onko tämä mielestänne kummallista?
Kommentit (17)
Osanottoni vauvanne poismenosta. Sellainen tragedia varmasti asettaa arvot uuteen järjestykseen. Älkää välittäkö ympäristön mutinoista vaan kuunnelkaa sydäntänne. Työpaikkoja ja työtehtäviä ehtii vaihtaa monta kertaa elämän aikana - lapsi/lapset sen sijaan ovat pieniä vain hetken.
Se mitä tapahtuu myöhemmin ja se, miltä sitten tuntuu, on sitten sen ajan murhe. Jos jotain tästä kaikesta olen oppinut, niin se on se, että hetkeen pitää tarttua, pitää toimia niinkuin sydän ja mieli sanovat ja TEHDÄ SE NYT. Huomista ei välttämättä koskaan tule.
Hienoa, että teitte tuollaisen ratkaisun! Etkö voi sanoa läheisillesi, että lapset ovat teille tärkeämpiä kuin ura ja raha? Työelämässä ehdit olla vielä vuosia, koska et ole varmaankaan vielä 50-vuotias...
Itsekin olen miettinyt, miten voisi hoitaa lapset järkevästi. Samoin akateemisesti koulutettu ystäväni on miettinyt samaa kaupankassavaihtoehtoa, jotta voisi viettää tarpeeksi aikaa lastensa kanssa. Meitä on siis edes joitakuita!
yleensäkin siis mulle tuli tunne, että en halua " haaskata" elämääni tietokoneen ääressä istuen.
Jonkun on hirveän vaikea tajuta, että myyn mieluummin vaatteita osa-aikaisesti mutta tosi mukavilla työajoilla kuin istun tietokoneella, asiakaspalavereissa ja kokouksissa päivä toisensa jälkeen, ja illat vielä kotona tietokoneella loppuja töitä tehden...
Eli sinänsä ihan asiaton kommentti häneltä.
Tämän asian syövereissä nyt itse rypöessäni oli varmaan joku huumorihoksotin off-asennossa :-D
Mun mielestä olet tehnyt loistavan ratkaisun, nimenomaan sen takia, että sydämesi sanoo sen olevan oikein. Niin harva ihminen uskaltaa tehdä sitä mitä _oikeasti_ haluaisi, ja suree myöhemmin sitä, ettei uskaltanut tarttua hetkeen.
Appivanhempien ja kavereiden suhtautuminen varmasti satuttaa, mutta tärkeintä on kuitenkin se, että toimitte perheenä niin kuin teistä hyvältä tuntuu. Luulen, että ainakin kaverit oppivat ymmärtämään ja ehkä arvostamaankin ratkaisuanne ajan kanssa.
Tsemppiä teille valitsemallanne tiellä!:)
ja jos ystävänne eivät sitä ymmärrä, niin löydätte varmasti uusia ystäviä, jotka jakavat uuden arvomaailmanne. Sukulaisia ei tietenkään voi vaihtaa.
olen aivan vapaaehtoisesti luopunut uran luomisesta ja keskityn tällä hetkellä lapsiin + teen freelancerina töitä. tästä huolimatta tulemme toimeen ihan hyvin, koska olemme luopuneet kaikesta entisestä luksuksesta ja elämme säästäväisesti mahdollisimman paljon itse tehden, kierrättäen ja korjaten (mikä muuten tuottaa varsinaisia kicksejä sellaiselle, joka on aikaisemmin kaiken valmiina ja kalliilla ostanut). tämä ei-materialistinen ja omaehtoinen elämäntapa tuntuu olevan etenkin omille vanhemmilleni todella vaikea paikka hyväksyä, vaikka olen heille kuinka selittänyt, että meille perheen henkinen hyvinvointi on materiaalista hyvinvointia tärkeämpi. vanhempieni mielestä ihmisen arvo on suoraan verrannollinen siihen, kuinka paljon hän ansaitsee palkkatyössä ja palkaton kotityö ei ole minkään väärtti. olenkin luopunut rautalangan vääntämisestä heidän kohdallaan ja todennut tämän olevan minun elämäntapani, jota aion jatkaa niin kauan kuin hyväksi koen ja he voivat aivan vapaasti olla siitä mitä mieltä tahansa. eli rohkeutta vaan teille elää oman näköistä elämää ulkopuolisista mielipiteistä huolimatta!
Voi kun rohkeutta riittäisi itsellänikin, mutta kun tuntuu toisaalta vaikealta. Mies on materialisti, siitä ei pääse mihinkään, siis sellainen juntti sen suhteen vähän, pahalta tuntuu tunnustaa mutta totta se on.
Minullakin yksi lapsi haudassa. Vastasin äskettäin kyselyyn, mitä haluaisit vielä elämässäsi saavuttaa. Vastasin ja huomasin, ettei yksikään toiveistani liittynyt materiaan. Haluan vain elää ja nauttia perheestäni. Haluan elää vanhaksi ja nähdä lapsenlapseni, että saisin vielä kerran painaa vastasyntyneen syliini.
Haluaisin oppia elämään täydesti tässä hetkessä - niinkuin lapset.
Kyllä ne kaipaukset liittyvät varmasti johonkin ihan muuhun.
Ja vaikka pitaakin tottakai olla niin, etta jokainen taaplaa omalla tyylillaan, niin mun mielesta on ihan kunnioitettavaa etta pystyy luopumaan statuksesta ja elintasosta lastensa takia. Tarkeinta, mita vanhemmat voivat lapsilleen antaa, on aika ja rakkaus. Eivat aineelliset seikat.
Minusta tuo uralla nouseminen on suurin huijaus, mihin ihmiset lankeaa.
Se tuntuu nuorena muka tärkeältä kun on hieno nimike ja rahaa paljon.
Mutta yleensä se mieli muuttuu siinä vaiheessa kun jäädään eläkkeelle. Aletaan pohtia, että elämässä olisi voinut tehdä muutakin kuin työtä työnantajan hyväksi. Kun eläkeelle jäädään, ei se työnantaja paljoa enää muistele ja eikä se arvonimikään paljoa enää lohduta jos on lapsista etääntynyt.
Ei siellä haudalla työnantaja itse. Jos siellä joku itkee niin ne on omat lapset.
Meinaan sitten, kun lapsi on kasvanut ja lentänyt pesästä, niin ehkä haluatkin palata entisenlaisiin työtehtäviin.