Poliisivainoaminen

Vainoaminen on menetelmä, jota poliisi käyttää, kun se on vihainen jollekin henkilölle, mutta ei pysty tai halua ilmaista vihaansa asianmukaisilla oikeudellisilla keinoilla. Tyypillisesti kohteet ovat marginaaliryhmien edustajia, jotka harrastavat toimintaa, joka ei ole aivan valtavirran mukaista (ja josta jotkut eivät siksi pidä), mutta ei lailla rangaistavaa. Moottoripyöräjengien, poliittisten marginaaliryhmien, ihmisoikeusaktivistien kuin myös akateemisen maailman toisinajattelijoiden tiedetään joutuneen tällaisten operaatioiden kohteiksi useissa länsimaissa. Hyvin usein poliisivainoamiseen liittyy hirvittävä vallan väärinkäyttö tapauksissa, joissa asianosaiseen ei voi soveltaa normaali rikosoikeudellista käytäntöä. Koska syyttäminen on mahdotonta, tavoitteena on usein pakottaa ihmisiä lähtemään joltain tietyltä alueelta, vaikkakin vainoamisoperaatiot voivat jatkua maanlaajuisesti tai jopa maailmanlaajuisesti. Poliisivainoamista tiedetään tapahtuvan Pohjois-Amerikassa, kuten myös useissa Euroopan maissa, kuten Tanskassa, Ranskassa, Italiassa, Alankomaissa, Norjassa ja Iso-Britanniassa. Tässä ei kuitenkaan ole yhtenäistä terminologiaa. Termejä, joilla joskus kuvataan poliisivainoamista (mutta joilla saatetaan joskus tarkoittaa jotain muuta), ovat mm. helposti huomattava tarkkailu eli conspicuous surveillance englanniksi, asteittainen ajojahti eli fotfølging norjaksi, miehen merkkaaminen eli mandsopdækning tanskaksi (alunperin jalkapallotermi) ja henkilön laillisten oikeuksien häiritseminen eli persoonsgericht verstoren hollanniksi.

Poliisivainoaminen on yksi pelkurimaisimmista poliisitoiminnan muodoista. Se rikkoo kaikkein perustuvanlaatuisimpia Euroopassa 1700-luvulla alkaneen valtion väärinkäytösten vastaisen ihmisoikeusvallankumouksen periaatteita, kuten sitä ehdotonta periaatetta, että kansalaisella on oikeus riippumattomaan oikeudenkäyntiin ja oikeusturvaan ja tulla reilusti kuulluksi, jos hän on poliisin mielestä tehnyt jotain väärää. Yksi pyhimmistä länsimaisen filosofian ajatuksista on, että poliisin tulee kunnioittaa reilun oikeusmenettelyn periaatteita, jos se haluaa jahdata jotakuta tai muuten jättää kansalaiset rauhaan.

Poliisivainoamisessa toimitaan täysin vastoin länsimaista oikeusvaltioperinnettä. Poliisivainoamiseen kuuluu yritykset leimata toisenlaisuus ja valtavirrasta poikkeaminen epämuodollisesti ja ilman oikeudenkäyntiä rikoksiksi. Usein kohde ei ole ollenkaan virallisesti tekemisissä poliisin kanssa, koska näihin tapauksiin liittyy harvoin maan lakien rikkominen. Sen sijaan poliisi usein kiertää koko oikeusprosessin ja laittaa syrjään kaikki asiaan liittyvät lakipykälät. Se sitten organisoi vaihtoehtona normaalille syyttämiselle oman protokollansa vainoamisen uhrin painostamiseksi. Poliisi laatii viittaamatta mihinkään olemassaoleviin lakeihin ja säädöksiin kiusaamisohjelman, jonka suorittaa joukko virka-asuisia ja siviiliasuisia poliiseja, ja joskus mukana on myös yhteisön jäseniä osana lähipoliisitoimintaa.

Vaikka laajempien väkijoukkojen värvääminen vainoamisoperaatioihin tarkoittaa vielä pahempaa syyttömäksi olettamisen periaatteen rikkomista, se vaihtoehto on poliisille houkutteleva, koska sosiaalinen eristäminen voi usein olla tehokas keino ajaa ihminen pois joltain alueelta. Tämä on myös häiritsevä näkökohta: vaikka vihaisia poliiseja olisi kuinka paljon, he eivät yksin pysty luomaan poliisivaltiota, mutta kun tavalliset ihmiset ja älymystö hyväksyvät sen tai jopa osallistuvat, orwellilainen valvontayhteiskunta tulee vahvasti mieleen. Poliisivainoaminen on prosessi, jossa poliisi on valamiehistö, tuomari ja toimeenpanija, mikä on poliisivaltion tärkein tunnusmerkki.