Olen katkera vanhemmilleni koska sain ns. vaikean lapsen maineen

Minä olin kilttiäkin kiltimpi, ujo ja hiljainen.

Silti ei luotettu, vaan äiti pelkäsi, että jos päästää minut klo 19 jälkeen ulos, olen heti raskaana, vatsahuuhtelussa jne.

Vaikka ujona mua olisi pitänyt tuupata sosiaalistumaan kavereitten kanssa. Tästä olen katkera.

Törmäsin kerran sukujuhlissa etäiseen sukulaistanttaan joka otti asiakseen mainostaa kaikille ettei ole koskaan nähnyt niin kiukuttelevaa kolmevuotiasta kuin minä, kerran nähnyt minut silloin ja sen jälkeen ei ole tavattu kolmeenkymmeneen vuoteen. Sanoi sen jotenkin tosi veemäisesti ja nolaavasti, ikään kuin joku kolme vee kiukkukohtaus määrittelisi mun koko elämää ja persoonaa yhä edelleen.

Minulla vähän samanlaisia kokemuksia lapsuudesta alakouluikäisenä. Minusta tehtiin syypää kaikkeen pahuuteen, kun olin vanhin. Minun vanhimpana olisi pitänyt ymmärtää sitä ja tätä ja minulle huudettiin, kun serkkuni ja pikkuveljeni laskivat joillain patjoilla mummulan portaita alas ja satuin seisomaan vieressä muutaman sekunnin. Ja tosiaan ikäeroa oli pari vuotta.

Sama täällä. Olin muka jo lapsena hankala, mutta nyt omien lapsieni myötä tiedän, että olisin kaivannut vain vähän kasvattamista ja ohjaamista, mutta eipä omat vanhempani sen vertaa vaivautuneet, mukavampaa vissiin vaan huutaa, haukkua ja mustamaalata omaa lastaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin kilttiäkin kiltimpi, ujo ja hiljainen.

Silti ei luotettu, vaan äiti pelkäsi, että jos päästää minut klo 19 jälkeen ulos, olen heti raskaana, vatsahuuhtelussa jne.

Vaikka ujona mua olisi pitänyt tuupata sosiaalistumaan kavereitten kanssa. Tästä olen katkera.

Sama juttu, varsinkin teini-ikäisenä olisin halunnut tehdä jotain juttuja joista näin jälkikäteen ajatellen olisin varmaan saanut rohkeutta, mutta kaikki tuollaiset kiinnostuksenkohteet aina ylipuhuttiin "eihän sun nyt kannata tollasta" ja poikiakin lähinnä pelkäsin eikä niiden kanssa olisi saanutkaan olla tekemisissä. Eikä sitä sitten enää myöhemmin uskaltanutkaan mihinkään mennä kun ei osannut, joten nykyisinkin välttelen melkein kaikkea mitä ns. normaalit ihmiset tekee.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Törmäsin kerran sukujuhlissa etäiseen sukulaistanttaan joka otti asiakseen mainostaa kaikille ettei ole koskaan nähnyt niin kiukuttelevaa kolmevuotiasta kuin minä, kerran nähnyt minut silloin ja sen jälkeen ei ole tavattu kolmeenkymmeneen vuoteen. Sanoi sen jotenkin tosi veemäisesti ja nolaavasti, ikään kuin joku kolme vee kiukkukohtaus määrittelisi mun koko elämää ja persoonaa yhä edelleen.

Ai kauhea, tämä on niin hauska ja surullinen juttu samaan aikaan.

Minullakin on eräs sukulainen joka ilmeisesti piti minua kiukuttelevana ja hankalana lapsena jolla oli järkkymätön itsetunto ,vaikka oikeasti olin aika hiljainen, ujo ja herkkä ja menin helposti pois tolaltani jos koin vääryyttä.

-ap

"mutta eivätkö melkein kaikki teinit ole tuolla tavalla hankalia?"'

Itse asiassa eivät. On laajasti hellitty myytti että jokainen teini on aina hankala ja vähintään paiskoo ovia tai on viikon puhumatta mutta ei se ihan niin mene. Aika iso osa teineistä on lopulta aika normaaleja läpi teini-iän.

Tämä ei tietenkään tarkoita että olisi jotenkin väärin jos teini-ikä aiheuttaa mielialan vaihteluita eikä sitä että sen takia leimattaisiin jotenkin erityisen hankalaksi. Mutta jos omilla vanhemmillasi ei ole ollut itsellään hankalaa murrosikää niin he ehkä kokivat sinun käytöksesi toisin.

Sama juttu minulla. Joku kauhea virhe minussa on ja en itsekään tiedä mikä se on. Tämmönen iskostettiin päähän. Ei koskaan sanottu mitään kaunista tai lohduttavaa. Ihmettelen näin vanhempana etten tullut täysin hulluksi siinä ympäristössä. Tosin masennusta kesti parikymmentä vuotta ja 5 vuoden terapian ja lääkkeiden ansiosta paranin omaksikin yllätyksekseni. Säilyttäkää se kiukku mikä teillä on ja käyttäkää se voimavarana. Älkää antako periksi. Jokainen ihminen on tärkeä ja ainutlaatuinen omalla tavallaan eikä kukaan voi sanoa että olen parempi kuin sinä.

Minäkin olin 'vaikea lapsi'.

Nyt aikuisena olen ymmärtänyt, että olin perheemme ainut, jolla on tunteet.

Mun vanhemmat antoi narsistien ihan vapaasti tehdä mulle ihan mitä halusivat eivätkä edes suostuneet kuunnella lausetta loppuun, kun yritin kertoa, mitä helvettiä sen takia olin käymässä läpi. En edes tiedä, mitä kaikkea siihen liittyy.

Minäkin olin kuulemma "kapinallinen", kun halusin valita ja ostaa vaatteeni itse enkä jaksanut vääntää smalltalkkia kaiken maailman tätien kanssa. Viihdyin yksin musiikin, kirjojen, taiteen ja pelien parissa enkä häiriköinyt muita. Päihteitä en myöskään käyttänyt ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin kilttiäkin kiltimpi, ujo ja hiljainen.

Silti ei luotettu, vaan äiti pelkäsi, että jos päästää minut klo 19 jälkeen ulos, olen heti raskaana, vatsahuuhtelussa jne.

Vaikka ujona mua olisi pitänyt tuupata sosiaalistumaan kavereitten kanssa. Tästä olen katkera.

Tämä!

Vanhempani eivät halunneet päästää minua ikinä mihinkään, että päässyt koulun diskoihin tai mihinkään. Minulla ei ollut edes yläasteella ikinä poikaystävää. Kun kysyin miksi eivät päästä mihinkään niin sanoivat, että "Siskosi meni pilalle Kun erehdyin hänet päästämään" Minua niin ärsytti, jos siskoni tekee vääriä valintoja niin ei se automaattisesti tarkoita sitä, että minä niitä teen! Sitäpaitsi siskostani tuli ihan normaalisti,kunnollinen aikuinen. Ei todellakaan ole missään rikoskierteessä tai vastaavassa..