Heijastuuko vaikea masennus aina henkilön ulkoisesti havaittavaan elämään?

Voi näkyä, jos ei ole tasan mitään syytä elää/herätä huomiseen.

Varmasti töissä olevilla vaikeasti masentuneilla on ns. helpompi elämä kuin heillä, jotka eivät ole työelämässä jne.

Yleisesti ottaen vaikean masennuksen erottaa lievästä tai keskivaikeasta siinä, että ihmisen toimintakyky katoaa täysin. Töistä, omasta hygieniasta, kotitöistä ei enää pysty suoriutumaan, ja vaikeasti masentunut on yleensä pasiivinen, hidas, ilmeetön. Keskivaikeasti masentunut pystyy vielä tsemppaamaan itsensä tekemään asioita, mutta vaikeasti masentunut ei pysty motivoimaan itseään mihinkään. Valon määrän lisääntyminen keväällä saattaa aiheuttaa vaikeasti masentuneelle energian lisääntymisen, joka johtaa itsetuhoisten ajatusten toteuttamiseen. Itsemurhia tapahtuu paljon keväällä ja kesällä.

Tunnen kaksi diagnoosin saanutta, jotka eivät minun mielestäni ole masentuneita, vaan vi t ... ta esim. työelämään. Nuoria, jotka eivät ehkä ymmärrä, mihin kaikkeen diagnoosi terveystiedoissa jatkossa tulee vaikuttamaan. Heiltä puuttuu täysin sisu ja sitkeys, kun vastaan tulee pieniä vastoinkäymisiä. Tämä on nykyaikana suuri ongelma. Diagnoosi alkaa olemaan muotijuttu.

Tunsin myös yhden aidosti masentuneen, josta sen vaistosi joka solullaan ja kärsin, etten pystynyt auttamaan enempää. Heillä oli suvussa sellaista raskassoutuisuutta. Mukava, tunnollinen ja kiltti ihminen.

Mun masennus on parinkymmenen vuoden aikana vaihdellut lievästä psykoottiseen, itsemurhayrityksineen. Olen pystynyt kätkemään sen myös perheeltäni, tosin toiset perheestäni huomaavat herkemmin miten voin. (Olen sinkku, mutta on vietetty aikaa yhdessä esim mökillä.) Lääkäritkään ei ole aina tajunneet tilaani, koska olen skarppi, enkä aina vastaa mielikuvaa oppikirjan mukaisesta masentuneesta. Olen kai enemmän sitä sorttia, joka jossain vaiheessa vain löytyy jostain, "eikä kukaan huomannut mitään varoitusmerkkejä". En vaan voi tehdä sitä, joten opettelen yhä uudelleen pyytämään apua. Psykiatrinen hoito on tietysti niukkaa kesällä, kuka nyt kesällä mitään hoitoa tarvitsisi... kas kummaa, että syöpiä ym hoidetaan vuoden ympäri, mutta psyyken sairaudet on haihattelua. "Niskasta kiinni ja lenkille, vähän mindfullnessia ja elämä hymyilee." Ei hymyile, kun ei selviä yksin eikä saa apua. 

Ei näy ulospäin.

Itse olin lähes loppuun saakka työkykyinen, ulospäin naurava ja aikaansaava, pidän huolta kodista ja parisuhteesta.

Mun vaikea masennus ei ole mt sairaus vaan johtuu kovista kivuista ja unettomuudesta. Oikeasti haluaisin vain kirkua kivusta ja unettomina tuskaisina öinä haaveilen rekan alle kävelystä. En uskalla pysähtyä. Niin kaun kun olen duracell selviän jotenkin

Vierailija kirjoitti:

Yleisesti ottaen vaikean masennuksen erottaa lievästä tai keskivaikeasta siinä, että ihmisen toimintakyky katoaa täysin. Töistä, omasta hygieniasta, kotitöistä ei enää pysty suoriutumaan, ja vaikeasti masentunut on yleensä pasiivinen, hidas, ilmeetön. Keskivaikeasti masentunut pystyy vielä tsemppaamaan itsensä tekemään asioita, mutta vaikeasti masentunut ei pysty motivoimaan itseään mihinkään. Valon määrän lisääntyminen keväällä saattaa aiheuttaa vaikeasti masentuneelle energian lisääntymisen, joka johtaa itsetuhoisten ajatusten toteuttamiseen. Itsemurhia tapahtuu paljon keväällä ja kesällä.

Voi olla noinkin, mutta kuulostaa aika kliseiseltä määritelmältä. Vaikea masennus, psykoottinenkin, oireilee monin tavoin. Jotkut pysyy toimintakykyisinä itsemurhaan asti. Silloin ulkokuori on kuin muuri, jonka taakse ei näe kukaan, mutta jonain päivänä kaikki romahtaa. Toisaalta joku saattaa selvitä kuin autopilotilla työtehtävistään ja sosiaalisuudesta, mutta vapaa-ajalla ei kykene enää mihinkään ja on yksin ollessaan kuin toinen ihminen.

Itsekin olen joitain hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ollut vastaanotoilla ym normaalin oloinen, mutta kun minut oppii tuntemaan, huomaa kyllä, miten vaikea vaihe minulla voi olla vaikka näyttäisi kuinka hyvältä. On äärimmäisen turhauttavaa, kun tiedän itse parin vuosikymmenen kokemuksella, millä tasolla olen sairaudessani, mutta minua ei kuunnella tai uskota, koska just siinä vastaanotolla en ole "passiivinen, hidas, ja ilmeetön" stereotypia masentuneesta. 

Oma lapsuudenperheeni ei huomannut minusta mitään, ajattelivat että kuuluu vain persoonaani olla aina ahdistunut ja syrjäänvetäytyvä. Olin myös tosi laiha kun ruoka ei maistunut. Parikymppisenä menetin työkykyni, kun en ollut saanut asianmukaista hoitoa ajoissa. Elämäni muuttui aikuisena hyvin pitkälti tuollaiseksi mitä ap kuvaili, että ei jaksa tehdä enää juurikaan mitään, ihmissuhteita ei ole jne. Toisinaan "skarppaan" ja olen saattanut osallistua vaikka sukulaisten häihin tms tilaisuuteen, mutta se on silkkaa teatteria.

Ulospäin näkyminen riippuu siitä tunnetko henkilö vai et. Jos tunnet, varmuudella näkyy. Ellet tunne, näkyy silti, mutta et ehkä osaa erottaa mikä osa ilmivaikutelmasta on persoona ja mikä tautia.