Isän kuolema enkä millään pääse yli, itkettää koko ajan ja töissäkin joudun välillä menemään vessaan itkemään

Pääsee yli ajan kanssa. Tai oppii elämään menetyksen kanssa paremminkin.

On hyvä antaa kaikille tunteille tilaa, myös niille iloisille. Jos jonkun tunteen blokkaa niin se sulkee muitakin tunteita ja suru voi olla vaikean käsitteellä.

Tuskin isäsikään haluaisi että olet onneton. Hän sanoisi: elä nyt, nyt on sinun aikasi elää ja nauttia.

Isäsi varmasti toivoisi että antaisit itsellesi luvan hymyillä, mennä eteenpäin. Mikään ei häntä takaisin tuo ja sinulla on vielä elämä elettävänä. Ammenna voimaa muistoista, ne kantavat pitkälle. Itke kun itkettää. Hymyile kun hymyilyttää! Muisto isästäsi ei koskaan katoa vaikka elämä jatkuu.

Jatka elämääsi. Niin varmaan isäsikin toivoisi.

Ota saikkua!

Surin enemmän kuollutta koiraani kuin kuolleita kovaluonteisia vanhempiani

Anna itsellesi lupa nauraa ja hymyillä. Älä suorita sitä surua. Ei se tee menetyksestäsi pienempää vaikka välillä hymyilisit. Päätä vaikka että suurin rypeminen loppuu perjantaina sit alat elää

En tiedä pääseekö isän kuoleman aiheuttamasta surusta koskaan yli, mutta sen kanssa oppii elämään. Ainakin minusta tuntuu, että suru ja ikävä pysyy minussa ikuisesti (kuolemasta yli vuosi) mutta se ei ole koko ajan päällä yhtä intensiivisenä. Siis se kauhea ahdistava itkuinen suru, joka oli alussa päällä ihan koko ajan, ei ole nyt päällä 24 tuntia vuorokaudessa.

Isäsi on Taivaassa ja varmasti toivoo ettå iloitsisit elämästäsi. Surusi taitaa olla enemmän ikävää? Se on ymmärrettävää, eikä se koskaan mene pois. Näette kuitenkin jälleen sitten aikoinaan.

Minä menetin äitini puolitoista vuotta sitten. Silloin olin kiitollinen etätyöajasta, sillä olisi varmasti ollut pitkään ihan mahdotonta olla missään ihmisten ilmoilla. Kotitoimistolla ei haitannut, vaikka itku yllätti kesken päivän tai vaikka kesken palaverin. Minua auttoi pidemmän päälle ajatus siitä, ettei äiti tosiaankaan olisi halunnut, että hukun suruun. Äiti ei olisi toivonut, että kaikki hauska elämässäni lakkaa ja etten enää nauraisi tai olisi onnellinen. Katselin paljon valokuvia ja videoita äidistä, yksin ja yhdessä muiden kanssa. Vaikka se itketti, niin se myös helpotti. Ja välillä sitä vaan huomasi, että jokin video saikin yhtäkkiä nauramaan. Paljon myös kävin pääni sisällä niitä keskustelu äidin kanssa, joita ei oikeasti ehditty käydä. Ei se ikävä koskaan katoa, mutta kyllä se jossain vaiheessa helpottaa. Salli itsellesi se suru, mutta muista myös, ettei sen tarvitse niellä sinua kokonaan. Jos haluat jotenkin ilmaista suruasi, sen voit tehdä, vaikka sytyttämällä isällesi kynttilän tai vierailemalla haudalla sen sijaan, että annat surun verhota itsesi 24/7. 

Taas on väärä isä kuollut. Voisin ilomielin luopua omastani jotta joku saisi pitää oman, hyvän isänsä.

Vaikka ikävä onkin kova niin sulla on ollut ihana ja läheinen isä.