Äitienpäivä ei enää v-tuta kun mies lähti

Nyt täällä näkyy jo näitä keskusteluja joissa äidit itkevät kun heitä ei huomioida äitienpäivänä. Haluaisin kysyä että kumpi teitä viime kädessä itkettää, se että lapset ei huomioi vai se että mies ei huomioi tai orkestroi sitä juhlapäivää?

Minuakin ennen itketti usein äitienpäivänä, koska se oli samaa raatamista kuin aina. Kerrankin minä ja mies olimme kummatkin kipeänä äitienpäivänä ja häntä alkoi pienten lasten äänet rasittaa niin paljon, että en kestänyt katsoa hänen kärsivää ilmettään ja kuunnella kuinka hän tiuski lapsille ja minä lähdin kipeänä lasten kanssa vaeltelemaan kaupungille, että mies saisi sairastaa rauhassa. Työnsin lopulta kärryt jonnekin Hesburgeriin ja siellä syötiin hiljaisina hampurilaisia ja ei ollut kovinkaan juhlava olo, säälin itseäni ja tunsin itseni marttyyriksi jolla on maailman kauhein äitienpäivä.

Sitten kun lopulta tuli ero, niin ei ole enää kertaakaan ollut marttyyriolo. Välillä väsyttää mutta ei ole koskaan epäreilun tuntuinen olo. Lapsista on kasvanut toiset huomioonottavia nuoria. Kohta tehdään yhdessä lounasta, ja ehkä saan jokun kortin, tai sitten en, mutta niin tai näin, niin tuntuu hyvältä olla kotona äitinä.

Tämä ei ole mitään miesvihaa, mutta olen miettinyt usein näitä äitiyden uupumisia ja äidin vaikeaa roolia, että mistähän se kaikki oikeastaan pohjimmiltaan johtuu. Varsinkaan kaupungissa ei ole mitään miesten töitä, minuakin peloteltiin ennen eroa jollain sulakkeen vaihtamisella, että kuinkahan se naiselta sujuu. Se sulakkeen vaihtaminen onnistuisi lapseltakin ja kestää kaksi sekuntia.