Miksi hyvä avioliitto muuttui lapsen myötä kammottavaksi?

mikä mättää?

Se ottaa oikeasti aikaa tajuta, että nyt ollaan vanhempia ja asiat ovat muuttuneet. VArsinkin mieheltä kasvu isyyteen voi kestää... Yhden vauvan vanhempina me riitelimme jatkuvasti, mutta kahden lapsen vanhempina olemme saaneet tämän kotihomman pyörimään tosi kivasti. On löytynyt hyvä tasapaino perheelle, harrastuksille jne.



Älä vaan sure, vaan tee jotain! Meillä se vaati ainakin keskustelua ja asioiden läpikäymistä. Siellä jossain se sinun rakas miehesi on!!!!

Ja... olemme jo 2½ vuotta " sopeutuneet" uuteen tilanteeseen. Nykyään salaa seuraan vuokra-asuntojen hintoja, en jaksa tätä kauan enää! Seksiä on kerran kuussa, kumpikin räksyttää toiselle, mitään kivaa sanottavaa ei enää ole, mies tuntuu vastenmieliseltä fyysisestikin (ennen ei), ja jos yritän puhua jostain tärkeästä, mies sanoo AINA, IHAN AINA joko: " nyt olen liian väsynyt kuunteleen" tai " nyt täytyy hoitaa lasta, puhutaan toiste." VITTU, mä VIHAAN elämääni!

toisen lapsen myötä tajuttiin, että nyt nämä lapset on tässä ja meidän elämä keskittyy näihin seuraavat vuodet. Sovittiin tarkasti harrastusjutut ja puhuttiin kodinhoitojutut läpi. Jotenkin meille kummallekin loksahti paikalleen se ajatus, että kun antaa niin saa... eli kun esim. toinen pääsee välillä rentoutumaan kavereiden kanssa, niin sitten itsekin pääsee; kun tehdään kotityöt ja lapsenhoito yhdessä, niin päästään molemmat aiemmin vapaalle... Lisäksi ollaan yritetty löytää myös yhteistä aikaa eli aikaa läheisyydelle ja seksille.



Yhden lapsen kanssa sitä kuvitteli, että sen lapsen kanssa voi kulkea ja mennä mihin vaan, mutta kahden kanssa ollaan ymmärretty priorisoida ja tehdään se mikä on tärkeintä. Toisaalta sitten parisuhdejutuissa on vähän laskettu rimaa: seksiä ei yksinkertaisesti vaan ehdi olla niin paljon ja toisaalta ilo on otettava irti silloin kun se on mahdollista.



Tätä on vaikea selittää, mutta sellaista kasvua se on ollut. Mistä te riitelette? Kotitöistä vai mistä?

Kyse on vaikeuksistanne kasvaa perheeksi. Et ymmärrä hyvä ap, että kyseessä on haaste, jonka eteen sinun ON PAKKO tehdä töitä. Aivan naurettavaa ruveta selailemaan asuntoilmoituksia. Ihme luovuttaja olet, koita saada itseesi vähän ryhtiä! Ei elämä eikä perheen perustaminen ole mikään helppo juttu. Taidat olla vähän lapsellinen ihminen vielä.

me katottiin aikanaan sitä Aku Louhimiehen sarjaa Irtiottoja ja se pysäytti meidät. Meidän elämä oli menossa sellaiseen itsekkääseen minä, minä, minä -suuntaan. Kumpikin vaan halusi kovasti koko ajan jotain!



Vastenmielisyys muuten katoaa kun se läheisyys löytyy! Näin ainakin meillä.

että 7 on oikeassa! Kahdestaan elämä on kuitenkin aika helppoa... Perheessä on pakko tehdä töitä ja huomioida toiset!



Ei kannata luovuttaa. Elämä yksin tai jonkun toisen miehen kanssa muuttuisi kuitenkin ihan samalla tavalla arkiseksi. Mukana olisi vaan uusperhekuvio!

Lupasitko, että rakastat miestäsi myötämäessä ja vastamäessä kaivat asuntoilmoitukset esiin?



Haloo PAHVI!!!!!!!!!!!!!!!

Sehän just on totta että 1 lapsen kanssa voi mennä minne vaan, ja se on ihanaa! Miten se tohon liitty?

Jos miehen taholta ei saa enää mitään positiivista palautetta, teidän mielestänne se on vain normaali perhekuvion detalji? just...

Mennä ja tulla. Lapsi oli ihanan sosiaalinen ja viihtyi vaikka missä... Toisen lapsen myötä tajuttiin vasta, että se onni löytyy arjesta ja kotoa. Sillä jatkuvalla " minä haluan tota ja tota ja miksei toi toinen tee minua onnelliseksi" -ajattelumallilla emme hitsautuneet yhteen, vaan erikseen.



Tätä on vaikea selittää... Emme me edelleenkään kotona nyhjötä, mutta jotenkin elämä on rauhoittunut ja olemme valinneet sen tien, missä vaan tärkeimpiin menoihin mennään ja muuten nautitaan lapsista ja toisistamme.

Silleen se löytyi meillä, että juteltiin asioista. Mitä kumpikin haluaa ja mikä tässä tilanteessa mättää? Sitten suljettiin telkkari ja tietokone ja alettiin viettää aikaa yhdessä. Sieltä löytyi se vanha kipinä...



Ei se mitään yksinkertaista ollut, mutta kun päästään tarpeeksi pitkälle ja kumpikin on onneton, niin kyllä sitä halua löytyy vähän hölmömmältäkin mieheltä!

Kuulisin mieluusti enemmän! ap

Toivoi, että täältä vain heruisi sympatiaa tyyliin: Voi voi kuinka surkea mies sulla, etsi parempi, ansaitset jotain muuta.



Onko vaikea ymmärtää, että SINUN tässä pitää alkaa töitä tekemään, jos mielit parempaa perhe-elämää saavuttaa? Et sinä voi miestäsi muuttaa, mutta itseäsi voit.

Toki väsyneitä ollaan välillä ja sellainen spontaani huuma on kärsinyt. Mutta toisaalta meillä on maailman ihanin lapsi, jonka ihailu yhdessä on jo pelkästään hauskaa. Suhteemme on edelleen todella sopuisa: meillä ei oikeasti tapella koskaan. Ei tee edes mieli, kun toinen ei onnistu ärsyttämään yli kynnyksen. Kotityö yms. sujuvat todella hyvin, kiitos ahkeran miehen!



Uskon, että meillä mentäisiin hienosti toisenkin lapsen kanssa, koska elämämme on jo nyt arkista kotielämää. Käydään töissä ja ollaan lapsen kanssa. Kun ei kuvittele liikoja, ei tipu korkealta.:)

Kyllä kai sen joka jätkä tajuaa, että jos molemmat on onnettomia, niin ei se niin voi jatkua. Kuitenkin liitossanne on ilmeisesti ollut paljon hyvää. Mitä se on ollut? Miksi rakastuit mieheesi? Miksi miehesi rakastui sinuun? Mistä olet valmis luopumaan, jotta saat sen onnen takaisin? Mitä olet valmis antamaan? Lähteminen jättää kuitenkin ne tunteet käsittelemättä, joten ei se ole ratkaisu.



Meillä se lapsi oli jatkuva riidanaihe: " vie sinä pesulle, eikun vie sinä... " Sellaista jatkuvaa nokittelua: " mun työ on raskaampaa kuin sun!" Sitten kun juteltiin niin tajuttiin, että ei sillä mitään voita. Kahta täysin eri ammattia ei voi verrata. Eikä se lapsi voi olla meidän välissä riitakapulana. Nyt meillä se voima tulee siitä jakamisesta. Kumpikin tekee mitä parhaiten osaa, mutta autetaan toisiamme.



Kirjoita kirje ja anna se miehellesi. Järjestä lapsi hoitoon tai laita ajoissa nukkumaan ja sitten pikkuhiljaa lämmittelet miestä puhumaan.



15

Väestöliiton sivuilla on aika mielenkiintoisia artikkeleita. Kun linkittää ei saa, niin kerrotaan näin sanallisesti, että ainakin kohdasta Parisuhteen kriisit löytyy lyhyt artikkeli aiheesta parisuhde ja lapset. Sitten toinen hyvä paikka on siellä Artikkelit kohdasta - varmaan montakin kohtaa, mutta ainakin Elävä kehittyvä suhde - parisuhteen tehtävät.



Aina välillä täytyy lapsiperheessäkin irrottautua siitä isän ja äidin roolista ja ottaa vaikka yksi ilta viikossa omaa aikaa. Aina ei voi tietysti olla ulkopuolisia hoitajia, mutta voihan sitä vaikka laittaa lapset vähän aikaisemmin nukkumaan tai " laiminlyödä" lapsia vaikka laittamalla katsomaan ne jonkun videon.



Parisuhteen tärkein juttu on se, että toista ihmistä kohtaan pysyy kunnioitus ja tuntuu, että saa olla toisen kanssa oma itsensä, kaikkine puolineen ja samoin toinen hyväksytään sellaisena kuin on. Mikäli tästä aletaan lipsua, niin ollaan vaarallisella tiellä. Puhuminen auttaa yleensä aina.

Hieno homma! Kaikilla se ei vaan tule luontaisesti... Mutta juuri tolta mustakin tuntuu nyt kahden lapsen kanssa, vaikka esikoisen aikaan oli kriisi päällä.

pohjalla kuin ennen kaksosia. Raskausaika ja eka vuosi olivat to del la rankkoja aikoja. Ihmettelin, miten ihmiset selviää siitä kaikesta...meillä avioliitto perustui toisen ihmisen kunnioittamiseen ja siihen, että tiesimme mitä elämältämme halusimme kun menimme papin eteen. Molemmat olemme menneet tosi paljon ennen naimisiinmenoamme ja entisessä elämässä. Ehkä se opetti, mitä me arvostamme ja mitä elämältämme haluamme.



Kannattaisiko teidän yrittää kuitenkin jutella perinpohjin mitkä odotukset teillä on tulevaisuudesta ja toisistanne ja mitä kumpikin voisi tehdä toisen puolesta vastaisuudessa.



Avioliitossa ja pitkässä parisuhteessa kun niitä kyllästymisiä tulee eikä aina osaa sanoa vihaako vai rakastaako. Kun sen oivaltaa, jaksaa ne huonot ajat, se kuin ei ikuisuuksia kestä.

" mun työ on raskaampaa kuin sun!"



ap