Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Oliko kenelläkään muulla tällaista lapsuudessa?
18.03.2022 |
Minulla oli isä, jota ei kyllä kauheasti voi isänä pitää. Käytökseltään hän oli hyvin itsekeskeinen, lapsellinen ja vastuuton ja muutenkin elämänsä tuntui olevan aina vaan jotain negatiivista.
Ihan ensinnäkin, hän ei kuulemma osallistunut kummankaan lapsen vauva-aikaan juurikaan, ehkä työnteli lastenvaunuja sitten, kun vauva oli syötetty, puettu ja nukutettu. Kuulemma jätti yövalvomiset täysin äidille ja hermostui vauvan yöheräilyyn niin, että meni aluksi sohvalle nukkumaan ja sitten vähän matkan päässä asuvan äitinsä luo, kun ei kuulemma jaksanut vauvaa. Ja me ollaan oltu kuulemma helppoja vauvoja, jotka on alkaneet nukkua 6h unia jo muutaman viikon ikäisenä ja nopeasti 10h uniakin.
Aika sama juttu lasten ollessa pieniä, hänen käsityksensä lastenhoidosta rajoittui lasten kanssa leikkimiseen, kaikki varsinainen työ ja arki oli äidin vastuulle. Kerran kun meidät jätettiin veljen kanssa isän kanssa muutamaksi joksikin ajaksi, niin silloin 3v. veljeni söi jonkun isän lattialle pudonneen unilääkkeen ja ambulanssia tarvittiin. Toki tämä isä syytti tästä minua, tokihan minun olisi pitänyt vanhempana 6v. lapsena olla vastuussa pikkuveljen tekemisistä. Isä itse oli mennyt makuuhuoneeseen nukkumaan, laittanut oven kiinni ja käskenyt olla häiritsemättä.
Muutenkin, syyttäminen oli ihan tavallista. Mitä ikinä hänen elämässään olikaan pielessä, se oli aina jonkun muun syy. Hyvin helposti myös haukkui muita, meitä lapsiakin, hyödyttömiksi, jos joku ei heti osannut auttaa häntä. Minua on syytetty vaikka ja mistä, mitä en ole tehnyt, milloin syynä oli auton hajoaminen tai joku ongelma tietokoneen kanssa. Kerran kun hänen autonsa oli hajonnut ja hän olisi tarvinut hinausapua, niin hän ihan oikeasti ehdotti, että minä tai veljeni, 8v. ja 6v. oltaisiin hinattu hänen autoaan traktorilla mäkistarttiin. Kyseessä vielä vanha traktori, missä ei ole edes mitään koppia, että ei mitään ajattelua siitä, mitä lapsen voisi laittaa tekemään. Kun sanoimme ettemme osaa ajaa traktoria hän alkoi hokea raivoissaan "eihän meillä mitään osata, eihän noista koskaan mitään hyötyä ole", toki niin, että me varmasti kuultiin. Raivon yltyessä hän myös uhkasi ampua itsensä, oikein kuvaillen miten se tapahtuisi. Tätä hän huusi useaan kertaan keskellä pihaa. Ei kauhean kivaa kuultavaa pienille lapsille.
Niin, se itsariuhkailu, sehän oli tosi tavallista, milloin minkäkin syyn takia. Usein myös lasten kuullen. Välillä sanoi tekevänsä kakaroista selvää samalla, että niistäkin päästäisiin. Muistan joskus ihan oikeasti pelänneeni, että se toteuttaa uhkauksensa. Mitään kontaktia hänellä ei lapsiin ollut, ainoa minkä muistan, että hän kävi joskus ongella veljen kanssa. Silloin kun hänellä oli hyvä päivä. Mutta normiarki oli sitä huutamista ja raivoamista, myös koulukaverien nähden ja kuullen, nolaamista. Ei hän tosin osallistunut meidän muiden arkeen muutenkaan, hänelle oli aina tärkeintä hän sekä hänen oma elämänsä ja ongelmansa.
Lienee selvää, että eihän kukaan lapsi sellaista voi isänään pitää. Ymmärsin ehkä noin 11-vuotiaana, että se ei ole normaalia. Muistan kyllä ala-asteella ihmetelleeni, kun ei muiden isät raivonneet heille, jotkut jopa matkustivat isänsä kanssa, isä kuskasi heitä harrastuksiin, kannusti, halasi ja auttoi läksyissä, eikä aina vaan huutanut. Se tuntui kyllä tosi oudolta huomata, että muilla onkin ihan erilaista, kun siihen asti oli ajatellut, että kaikki isät on sellaisia.
Kommentit (30)
Vierailija kirjoitti:
Ap, noin dramaattisia kokemuksia mulla ei ole. Mutta tuo raivoaminen ym on valitettavan tuttua. Itse taisin ymmärtää vasta aikuisena, ettei mun kasvuympäristö oo ihan normaali ollut. Jäljet on jääny itsetuntoon ym. Haaveilen jos joskus menisin kunnon psykoterapiaan käsittelemään tätä. Nyt kun mulla on pienet lapset niin mun on entistä vaikeampi ymmärtää isääni. Miten kukaan voi sillä tavalla raivota pienille lapsilleen toistuvasti ja ihan olemattomista syistä. Itsekin olin arka ja kiltti lapsi, varmaan sellaiseksi ”koulittu”. Onneks omilla lapsilla on rauhallinen ja kiltti isä!
Nimenomaa. Itsellänikin on nyt pieni lapsi ja ei, en vaan voi mitenkään ymmärtää sitä, että miten kukaan voi kohdella lastaan siten kuin isä kohteli.
Minusta itsestäni ei tullut arkaa lasta, mutta äärimmäisen syyllisyydentuntoinen. Tunsin hyvin helposti syyllisyyttä sellaisista asioista, mistä ei normaalisti pitäisi. No, ei ehkä mikään ihme. Ehkä myös huolehdin tosi paljon lapsena ja nuorena kaikesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et ole ainoa jolla oli vaikeaa.
Isä hyväksikäytti. Kaikki se paska pitää vaan jättää taakse. Se on menneisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Liian pitkä tarina, ei jaksa lukea.
Jos ei jaksa lukea, niin vika on kyllä lukijassa, ei kirjoituksessa.
No nyt on kyllä pakko sanoa, että oli harvinaisen raskaslukuinen itkuvirsi jopa vauvan av:lle.
Eri
Mikä kenellekin on raskasta. Itse jaksoin lukea oikein hyvin. Raskaampaa minusta täällä on ne 100-sivuiset märinät, missä vatvotaan sitä, pitääkö puolisoiden saada selata toistensa puhelimia.
Mielestäni taas aloituksen olisi voinut oikein hyvin tiivistää "Isäni oli kohtuuttoman itsekäs pskiainen, joka inhosi olla lastensa kanssa eikä muistaakseni koskaan osoittanut meille rakkautta". Pari asiaa käsittelevää ja havainnollistavaa esimerkkiä voi toki raapustaa, mutta tekstin olisi varmasti jaksanut lukea useampikin jos ap olisi lukenut tuotoksensa läpi edes kerran ja viilannut siitä vähemmän epävakaan vuodattajan katkeran purkauksen.
En jaksanut lukea sinun märinääsi loppuun...
Ap: meillä oli äidin kanssa vähän samanlaista, mutta hän sentään paransi tapojaan. On saanut diagnoosin (neurologisen) ja siinä on liitännäisoireita.
Ei kaikki masentuneet ole ilkeitä. Ilkeys on oma valinta, se on hallittavissa olevaa käytöstä ja siihen voi varsinkin aikuinen ihminen vaikuttaa.
Itsellä samantapainen kokemus lapsena, ei tosin noin paha. Isä ei oikeasti ollut kiinnostunut meistä lapsista missään vaiheessa, äidin piti omasta palkastaan maksaa kaikki meidän kulut (vaatteet, ruoka ym.). Huutoa ja raivoamista saatiin kuunnella ihan liikaa.
Isä ei uhkaillut itsemurhalla, mutta mun ex-mies teki tätä koko ajan. Vuosikaudet kaatoi paskansa ja ahdistuksensa mun päälle, kunnes olin siinä pisteessä, etten enää jaksanut välittää vaikka toteuttaisikin uhkauksensa. Sitten vielä ihmetteli miksi en halua lapsia hänen kanssaan.....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täysin isätön lapsuus olisi ollut paljon parempi vaihtoehto ja olisi tehnyt koko lapsuudesta helpomman ja paremman. Vanhempien määrällä ei ole niin väliä, mutta laadulla on. Vanhemmuuteen kykenemätön ei ole hyvä vanhempi, varsinkin jos kaataa huonon olonsa vielä lapsille, tuplapaha.
Harmi, että ne itsarillauhkailijat ei ymmärrä, että muilla tosiaan olisi parempi ilman heitä.
Lapsi tarvii turvallisen aikuisen, tämä on varmaan kaiken sen vastakohta.
Se on jännä miten sukulaiset kääntävät selän ja antavat toiminnan jatkua. Tietävät mitä tapahtuu, mutta minnekkään ei ilmoiteta. Lapset nälässä, lapset heitteellä ja väkivallanuhan ja väkivallan keskellä, no en ilmoita häpeä vai mikä?
Minunkin isänäiti kertoi hienoa tarinaa vielä vanhoilla päivilläkin: tarinassa isäni oli uhonnut siskoni (silloin lapsi) kuullen, että heittää vauvan (minut) roskiin, mutta siskoni oli tiukasti kertonut, että hän ei anna.. ja sille jaksettiin loppuun asti nauraa, hieno tarina.
Synnyin kierrukkalapsena ja isäni äiti oli painostanut äitiäni aborttiin koko raskauden ajan, joten kaiketi hieno ajatus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo mun isä oli samanlainen plus alkoholisti. Alkoholismiasiaa olen käsitellyt pitkään ja nyt yli kolmekymppisenä alkanut vasta tajuta sitä, että jo silloin hieman raittiimpina aikoinaan mun ollessa ihan pieni, hän osallistui poikkeavan vähän mun hoitoon. Esim. kun äiti joutui joskus harvoin yövuoroon, mun piti jäädä mun päivähoitopaikkaan yöksi! Äiti myös kertoi usein, kun olin pieni, että mulla oli vastasyntyneenä ekana päivänä nenä poskella. Kuvaa siitä ei ollut, koska isä ei silloin vielä tullut mua katsomaan ja tuonut kameraa. Synnyin siis klo 9 aamulla, joten hyvin olisi päässyt katsomaan, mutta isää ei ilmeisesti kiinnostanut. Halusi ryypätä kotona, kun ämmä oli kerrankin saatu pois tieltä? Ja synnyin siis 1986 jolloin isä olisi halutessaan jo päässyt synnytykseen mukaan, mutta eipä halunnut eikä myöskään pikkusisarukseni syntyessä ysärin alussa.
Alue: Aihe vapaa
Ap, noin dramaattisia kokemuksia mulla ei ole. Mutta tuo raivoaminen ym on valitettavan tuttua. Itse taisin ymmärtää vasta aikuisena, ettei mun kasvuympäristö oo ihan normaali ollut. Jäljet on jääny itsetuntoon ym. Haaveilen jos joskus menisin kunnon psykoterapiaan käsittelemään tätä. Nyt kun mulla on pienet lapset niin mun on entistä vaikeampi ymmärtää isääni. Miten kukaan voi sillä tavalla raivota pienille lapsilleen toistuvasti ja ihan olemattomista syistä. Itsekin olin arka ja kiltti lapsi, varmaan sellaiseksi ”koulittu”. Onneks omilla lapsilla on rauhallinen ja kiltti isä!