Yksinäisyys, ahdistus jne.

Tuntuu vaan taas että ei jaksaisi. Mulla ei ole yhtään ystäviä, mikä vaivaa mua kovasti. Jollain tapaa olen huomannut alkaneeni myös "katkeroitumaan" yksinäisyydestäni, sillä joskus kun mieheni lähtee kavereidensa kanssa ulos niin suutun hänelle. Järjellä kun ajattelen, niin tottakai mies saa tavata ystäviään eikä yksinäisyyteni hänen vikansa ole, mutta silti joskus ärsyynnyn siitä, että miehellä on seuraa ja mulla ei. Olen usein miettinyt, että ärsyyntyisinkö miehen uloslähöstä, jos mulla olisi joku kaveri jonka kutsuisin vaikka illaksi meille tai jonka kanssa lähtisin vaikka heti huomenna aamulla brunssille. Olen tullut siihen tulokseen, että en ärsyyntyisi. Kai tämä on jonkinlaista turhautumista ja noh, tylsistymistä. 

Mulla ei siis ole ketään kavereita tai ystäviä. Ennen juttelin paljon äidille, mutta nykyään en oikeastaan enää hänellekään viitsi puhua, sillä siitä ei seuraa koskaan mitään hyvää. Äiti suuttuu mulle ihan ihmeellisistä asioista, esimerkiksi aloitti mykkäkoulun siitä, että hänen mielestään meidän mieheni työpaikka on huono, samoin kuin meidän asuntokin. Hän arvostelee ihan kokoajan kaikkea mun elämääni liittyvää ja mököttää jatkuvasti asioista, jotka ei hänelle edes mitenkään kuulu.

Ahdistaa ihan kamalasti. On jotenkin sellainen olo, että olen täydellisessä umpikujassa. Kirjoitin jo kauan sitten viestin tuonne yksinäisten av-mammojen ketjuunkin, mutten ole saanut yhtään vastausta. En ehkä oikeastaan tiedä, olisiko musta enää edes ystäväksi kellekään. Taidan olla jo liian surullinen.