Onko muilla eroamisen hetket käsillä nyt? Miten menee?

[quote author="Vierailija" time="05.08.2015 klo 11:57"][quote author="Vierailija" time="05.08.2015 klo 11:01"]

[quote author="Vierailija" time="05.08.2015 klo 09:46"][quote author="Vierailija" time="05.08.2015 klo 09:37"] Kai tässä ero tulee... Mies jäi kiinni suhteesta vuosi sitten eikä miehellä nähtävästi ajatustakaan parantaa suhdetta. 25v naimisissa.. Yksin en tätä liittoa voi pelastaa [/quote] Voi ei, olen tosi pahoillani. Sulla paljon vaikeampi tilanne, noin pitkä suhde ja vielä pettäminen. Yksin et voikaan, kyllä se vaatisi mielestäni mieheltäsi erityisen suurta panosta tuon painolastin takia. Mutta miksi se irti päästäminen onkaan niin vaikeaa... Voimaa. ap [/quote] Ei tilanteita voi verrata. Järjellä ajateltuna minunhan olisi helppo irrottautua tästä kun miestä ei kiinnosta ja vielä tuo pettäminen.. Sydän vaan kun kiljuu yli järjen äänen. Mutta edessä se ero on. Tiedämme sen molemmat. Käytännön asiat vain hidastaa tätä. Niitä on liian raskasta vielä alkaa setvimään. Ajan kanssa

[/quote]

Ei toki voi. Ajattelin vain heti, että jos tässä olisi vielä pettäminen käsiteltävänä niin huh huh... Toisaalta, sitten ainakaan ei olisi mitään vatvomista enää. Ehkä. En tiedä, tuntuu että vatvomista riittää mikä tahansa tilanne on.

Ajan kanssa, juuri niin.

ap
[/quote]

Kyllä sitä spekuloi aina, oli tilanne mikä vain.
Meillä edetään löysässä hirressä. Välillä vahvemmin välillä heikommin.
Olemme vähä kuin kämppikset. Joskus jopa riiteleminen tuntuu paremmin kun tämä mitään sanomaton seisova ilma.
Vaikka tilanne on kkai aika selvä emme silti saa mitään tehtyä asioille. Välillä ymmärrän että ero on väistämätön, välillä en ole niin varma.

Täällä. Me ollaan tunnettu jo 4 vuotta, parisuhteessa ollaan oltu alle vuosi. Tää on ihan ok, ei vaan koskaan puhuta mihin ollaan menossa. Mennäänkö joskus kihloihin? Naimisiin? Nyt sain pommin syliini, työpaikka ulkomailta. Olen melko varma että tää ohjaa meidät eri suuntiin. Rakastan mun miestä ihan älyttömän paljon mutten tiedä kestänkö kaukosuhdetta. En vaan kestä, olen ollut alalla jo 7 vuotta enkä tiedä kumpi minun pitäisi valita. Raastavaa.

Itsellä ei kovin hyvin mene. Vaimo ilmoitti viikko ennen kesälomaa haluavansa erota. Lasten takia olisi hyvä pysyä väleissä, mutta varsin vaikeaa vaimon valehtelemisen ja itsekkyyden takia. Alan enemmänkin kehittää vihaa häntä kohtaan.

M4X

Puran taas vähän tuntojani... Viime päivät olleet vähän heikompia (siitä syystä tämä eilinen aloituskin). Inhottavaa tämä epäröinti. Harmittaa ettemme sittenkään yrittäneet kaikkeamme, kuten sitä keskusteluapua. Toisaalta, olen sitä ehdottanut, mutta enhän minä miestä sinne ole väkisin voinut viedä. Hänen mielestään asiat pitäisi pystyä ratkaisemaan keskenämme, ja jos ne eivät ratkea, niin ei ne muille vuodattamalla parane. Minä näen koko terapian ihan toisin - itsehän me ratkaisisimme ongelmat sielläkin, mutta niistä keskustelu voisi olla jäsennellympää. Toisaalta, ei mies ole halunnut/osannut pahemmin puhua ongelmistamme keskenämmekään, menee jotenkin jäihin jos yritänavata keskustelua. Ja minä olen mahdollistanut tämän, en ole vaatinut, olisi varmaan pitänyt.

Olen ollut ihan liian nössö tässä kaikin puolin, yrittänyt miellyttää miestä ja mukautua hänen tarpeisiinsa. Vähän kaikessa. Sitten jos joku asia menee yli minun rajani ja sanon siitä, niin olen saanut kuulla nalkuttavani?! Kuka naisesta muovaili kynnysmaton...? Enkä siis todellakaan ole ollut mikään nalkuttava vaimo. 

Hei, tämä purkautuminen tekee hyvää, muistan taas lisää syitä miksi pidättäytyä mistään yhteydenotosta ja antaa jo olla...

Mies on kuljettanut minua narussaan pitkään, esittänyt tarpeitaan ja vaatimuksiaan ja olen ajatellut, että kun suostun, niin teen hänestä, teen meistä onnellisia. Olen ajatellut olevani itsenäinen nainen, mutta totta puhuen olen itsenäinen vasta nyt yksin ollessani, en hänen kanssaan. Hänen kanssaan olen ilmapiirin haistelija, tunnustelija, mukautuja. Minulla ei ole ollut varaa tai tilaa olla oma itseni enää aikoihin, esittää OMIA vaateitani, muistuttaa omista tarpeistani, koska olen niin kovasti yrittänyt vastata hänen tarpeisiinsa. Nyt kuin muistelen, niin en ole tainnut itse olla onnellinen pitkään aikaan. Eikä se ole miehen tehtävä tehdä minua onnelliseksi, mutta olen nyt vasta tajunnut, ettei myöskään ole minun vastuullani tehdä miestä onnelliseksi. Onneton, typerä rakkaus.

Mies laittaa vähän väliä epäröiviä viestejä myös, että ei tunnu hyvältä tämä ero, hänellä on vaikeaa, hän ikävöi yms. Tämä kaikki ei tietenkään helpota mun oloani, vaikka toisaalta tekeekin hyvää kuulla, ettei ole ainoa näissä fiiliksissä... Mutta toisaalta, ei tuo tieto minua auta, koska kuitenkin fakta on se, ettei hän siitä huolimatta ole valmis yrittämään enempää. Hän vaan haluaisi minut takaisin, jatkettaisiin samasta pisteestä, mutta kun se piste ei ole enää se, mihin haluan palata. Mun pitää varmaan näille viesteillekin laittaa loppu. Kumpikin vähän elättelee vielä toivoa (takertuu menneeseen) ja antaa toisenkin ymmärtää, että jotain mahdollisuuksia yhteenpaluulle olisi. Ja se toinen puolestaan takertuu siihen. Kissa ja hiiri, vuorotellen. Tiedostan tämän, josta syystä mun on pakko olla laittamatta mitään sähköpostia. Ei mun viestit muuta enää mitään, en voisi sanoa mitään, mitä en ole jo sanonut. Viesteistä voin pidättäytyä, mutta miten vaiennan sen äänen, joka vähän väliä kuiskaa korvaani, että "mitä jos voisimmekin olla vielä onnellisia?"?? Mitä jos, mitä jos. Mitä jos yrittäisin vähän lujempaa, mitä jos tyytyisin vähän vähempään.

Niin surkea kuin olo onkin ollut, niin kuitenkin tiedän, etten olisi voinut tehdä enempää. Ja niin surkea kuin olenkin ollut, niin olen voinut lopulta olla oma itseni tässä yksin asuessani. Ja niin vaikeaa kuin onkin välillä ollut, niin samalla vapauttavaa, koska saan olla sellainen kuin olen. Nyt olen surullinen ja minä saan olla surullinen, ei minun tarvitse esittää iloista ja huoletonta vain siksi, ettei toista kävisi ahdistamaan.

Totta kai tämä on vain oma näkemykseni parisuhteemme kulusta enkä varmasti ole ollut täydellinen minäkään.

Mies on töissä eräässä isossa firmassa ja olen nyt huomannut, että hänelle putkahtelee työpaikaltaan uusia naisystäviä Facebookiin. Varmasti on nyt matalampi kynnys luoda uusia tuttavuuksia, eikä siinä mitään, enkä toisaalta usko, että ne tuttavuuksia kummempia olisivatkaan (mies ei ole mikään naistenmies käytökseltään). Inhottaa silti ajatella häntä heittämässä huulta toisten naisten kanssa, esittäytymässä sinkkuna ja totta kai jossain vaiheessa joku uusi läheisempikin kontakti tulee olemaan. Tällehän en voi mitään, mutta ajatus tekee kipeää, helvetti, se on MUN MIES. Koskahan tämäkin ajatus ei enää väännä vatsanpohjaa... No, hän on luonnollisesti vapaa tekemään näin siinä kuin olisin itsekin. Jos hän löytääkin lohtunsa jostain toisesta naisesta vaikka piankin, niin se olkoon hänen pakoreittinsä tästä eron tuomasta tuskasta. Omalle kohdalleni tiedän, ettei se toimi. Ajatuskin muusta miehestä tuntuu vastenmieliseltä, ja se on ihan okei. 

Minä nuolen haavani rauhassa enkä aio hätiköidä, minkään asian suhteen.

Mua vähän lohduttaa tämä aforismi:

If someone wants you in their life,
they'll make room for you.
You shouldn't have to fight for a spot.
Never, ever insist yourself to someone
who continuously overlooks
your worth.

Kun ei niin ei.

ap

Oletko marttyyri? Ex-suhteessani minä olin. Syytin miestä siitä, että hän piti minua kynnysmattonaan, mutta oikeasti minä tein sen helpoksi ja tavallaan nautin uhriutumisesta.

Jälkeenpäin olen tajunnut, että juuri minun martyyriyteni teki suhteesta huonon, vaikka mieskään ei yrittänyt tarpeeksi. Asetelma oli tuhoontuomittu, eikä kumpikaan osannut löytää reittiä ulos pinttyneistä toimintatavoistaan.

Uudessa suhteessani olen väittänyt tietoisesti menemättä marttyyri-uhrin rooliin ja se on toiminut. Minua kunnioitetaan (myös itse kunnioitan itseäni) ja minun on helppo kunnioittaa miestäni.

Tsemppiä!

Kai se on tunnustettava että ero on täällä tulossa myös. yhdessä 10 vuotta. Pari lasta. Kaksi vuotta käyty pariterapiassa. "ruuhkavuodet" sai yhteyden meidän välillä huononemaan ja pariterapiassa tätä yhteyttä yritettiin vahvistaa. Mielestäni tilanne oli parempaan suuntaan menossa mutta...

Juhannuksena vaimo jäi kiinni pettämisestä. Seksiviestejä ja tapaamisen suunnittelua entisen heilan kanssa. Lisänä viesteissä oli se että vaimo ei halua minua enään vaan entinen heila saa hänet tuntemaan naiseksi toisin kuin minä.

Itse luulin että meillä menee nyt paremmin kuin ennen pariterapiaa mutta sinne meni ne parin vuoden terapian tulokset kuin kankkulan kaivoon. Samalla tuli huomattua etten voi luottaa vaimooni ja hän ei kunniota minua tai pari suhdettamme ollenkaan. 

Huonosti on vaimo osoittanut rakkautta minulle viime vuodet mutta hänen tapa on osoittaa rakkauttaan minua kohtaan teoin. "Minä rakastan sinua" on kuulemma sanoja ja teot ratkaisee.