Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mua pelottaa, että en parane koskaan......
25.07.2015 |
Tai että mun jalka ei parane koskaan.
Olen nyt 5 viikkoa kävellyt kepeillä. Kipsi on ollut 4 viikkoa. Ja lääkärin mukaan ainakin 4 viikkoa vielä on.
Sen jälkeen pitää vielä laittaa kenkään joku koroke.
En enää ikinä saa kävellä ja olla tavallisesti. Töihinkin haluaisin jo. Mutta en pääse sinnekään. Matkoista, festareista tai mistään huvituksista puhumattakaan. Itkettää, että mun elämä on tällaista. Aikuisen naisen elämä.
En voi hyväksyä sitä, että 45 vuotiaana elämä on sohvalla istumista loputtomiin.
Kommentit (19)
Kyllä se siitä????
Kukaan ei tunnu ymmärtävän kuinka pitkä aika on 5 tai tässä tapauksessa 10) viikkoa sohvan vankina.
Kukaan ei tajua millaista on, kun mitään ei saa tehtyä. Mitään tavaraa ei saa kannettua paikasta toiseen. Ei edes kahvikuppia. Kaikki pitää pyytää toisilta ja odottaa että he joskus tekevät toivotun asian. Ja apua tarvii jokaisessa asiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.07.2015 klo 15:57"]
Kyllä se siitä????
Kukaan ei tunnu ymmärtävän kuinka pitkä aika on 5 tai tässä tapauksessa 10) viikkoa sohvan vankina.
Kukaan ei tajua millaista on, kun mitään ei saa tehtyä. Mitään tavaraa ei saa kannettua paikasta toiseen. Ei edes kahvikuppia. Kaikki pitää pyytää toisilta ja odottaa että he joskus tekevät toivotun asian. Ja apua tarvii jokaisessa asiassa.
[/quote]No kyllä minä tajuan, kun olen ollut samassa tilanteessa ja nyt kun aikaa on mennyt, niin se 10 viikkoa oli todella lyhyt aika toipumisessa. Kuten sanoin, ei se nyt lohduta, mutta kumminkin on totuus, että toipuminen vie aikansa ja on myös osaksi henkistä, ei vain fyysistä, asennetta ja toiveikkuutta. Kun itselleni tapahtui tämä asia, minulle sairaalassa sanottiin, että älä hämmästy, jos tulee masentumisen tunteita ja kiukkuisuutta ja tuntuu, että tilanne kestää ikuisuuden. Mutta silti koitin pitää mielen valoisana, kun ei minulla loppujen lopuksi ollut mitään pahaa hätää, olin elossa ja paraneminen oli mahdollista. Kiukuttelu ei olisi auttanut mitään ja olisi ollut perheellekin ikävää.
Olet tainnut päästä elämässä helpolla jos tuo ottaa noin koville. Korjaa asennetta niin olo helpottuu ja aika kuluu nopeammin.
Jos valitat, iniset ja olet negatiivinen niin tottahan se fiilis on paska.
[quote author="Vierailija" time="25.07.2015 klo 16:19"]
Olet tainnut päästä elämässä helpolla jos tuo ottaa noin koville. Korjaa asennetta niin olo helpottuu ja aika kuluu nopeammin. Jos valitat, iniset ja olet negatiivinen niin tottahan se fiilis on paska.
[/quote]
Aha. Eli kun asennoidun niin, että keppi kumpikin kädessä saan kahvimukin kannetuksi, niin sitten niin tapahtuu??? Tai että edelleen ne kepit kädessä pääsen tavallisesti kävelemään ilman kipsiä, ihan vaan asenteella? Tai sillä oikealla asenteella on tosi helppoa kulkea kaupassa, rappusissa, missä vaan? Tai oikealla asenteella kipsi otetaan pois huomenna, vaikka todellisuudessa vasta 4 viikon päästä?
Just. Ja paskat. Asenne tässä ei auta yhtään mitään.
Kipsi on ja kepit viikkokausia vielä, vaikka mä nauraisin koko sen ajan ja virnistelisin idioottina.
Ahaa, ap:llä on se kiukkupäivä nyt, joten mikään ei auta, mitä hänelle sanoo. Kiukkuile sitten täällä sinua vilpittömästi kannustaville, niin et kiukkuile perheellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sulla nivelrikko? Mulla on ollut jalka kipeä vuosikausia, eikä oteta hoitoon. Nivelrikko siinä kuulemma on. Joskus saa pistoksen tai lääkekuurin, jos lääkäriin yleensä otetaan, vaikka on pahasti turvoksissa.
[quote author="Vierailija" time="25.07.2015 klo 16:35"]
Ahaa, ap:llä on se kiukkupäivä nyt, joten mikään ei auta, mitä hänelle sanoo. Kiukkuile sitten täällä sinua vilpittömästi kannustaville, niin et kiukkuile perheellesi.
[/quote]
No ei ole kiukkupäivä.
En vaan käsitä, että tää jalka ei parane.
En jaksa enää olla hyljätty tänne kotiin sohvalle. Mutta en enää kehtaa mennä kauppakeskukseen istumaan idioottien tapaan pyörätuoliin.
En jaksa tällaista elämää. Miksi mun osa on tällainen? Kaikki muut saa elää ja olla ja mennä kuinka huvittaa. Mä en voi tehdä mitään muuta kuin istua kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koitan vielä: Nyt kun olet vähän pakotettu pysähtymään, niin otakin aikaa itsellesi ihan hyvillä mielin, katso elokuvia ja sarjoja, tee sellaista luppoajan hommaa, mihin ei tavallisena aikana ole tarpeeksi aikaa. Tai jos tykkäät käsitöistä, tee sellaisia, mitä sohvalla voit, neulo sukkia tms. On ihan totta, että monia asioita ei voi kipsi jalassa tehdä, mutta toisaalta nyt sinulla olisi rauhaa tehdä sellaisia asioita, joille ei terveenä usein ole aikaa tarpeeksi. Ja nuku päiväunia, juttele kavereiden kanssa, kutsu heitä sinua tervehtimään. Aika kyllä kuluu yhtä nopeasti olitpa hyvällä tai pahalla päällä, mutta ihan varmasti voit paremmin, jos yrität ottaa asian positiivisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[/quote]
No ei ole kiukkupäivä.
En vaan käsitä, että tää jalka ei parane.
En jaksa enää olla hyljätty tänne kotiin sohvalle. Mutta en enää kehtaa mennä kauppakeskukseen istumaan idioottien tapaan pyörätuoliin.
En jaksa tällaista elämää. Miksi mun osa on tällainen? Kaikki muut saa elää ja olla ja mennä kuinka huvittaa. Mä en voi tehdä mitään muuta kuin istua kotona.
[/quote]
Miten niin "idioottien tapaan pyörätuoliin"? Miten nää liittyy toisinsa? Ja hei, kyllä muillakin on vaikeuksia, eikä voi mennä ja tehdä mitä huvittaa, et oo ainoa. Sulla nyt on tilanne tuo, mutta vaan väliaikaisesti. Ymmärrän kyllä että tympii, etenkin jos oli suunnitellut kaikenlaista kivaa, mikä nyt jää väliin. Silti, vähän positiivista asennetta kehiin, tolla mentaliteetilla saat vaan olosi entistä kurjemmaksi.
t. 15v pyörätuolissa istunut :)
Mä niin tiedän ton tunteen. Kun mua ammutiin, se oli mulle tosi iso pala. Stressasin sitä niin paljon että tein asioita jotka hidasti toipumista. Nyt vaan relaat. Ei tuo ikuisesti kestä, ajattele positiivisesti-sulta vois puuttua koko jalka. Onnea paranemiseen!♥
Sisältö jatkuu mainoksen alla
45? Kuulostaa pikemminkin 5-vuotiaan kiukkuamiselta. Jospa joskus vielä asettuvat asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Nyt siitä ollaan aika hiton kaukana.
Kiukuttelet ystävällisille ja tsemppaaville ihmisille, jotka ovat itse olleet samanlaisessa tilanteessa ja yrittävät auttaa? Huuuh. Sehän varmasti nopeuttaakin jalan paranemista, jatka samaan malliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän kiukkusi. Itse olin sairaalassa sisäelintulehduksen takia 19-vuotiaana jonkin aikaa. Muut nuoret saivat nauttia kesästä, minun piti maata osastolla sairaiden ja vanhusten keskellä. Aluksi ei ollut tietoa, jääkö pysyviä vammoja. Kävi muutamankin kerran mielessä, että miksi juuri minä. Sattuma osuu joidenkin kohdalle. Nykyään olen kiitollinen, että olen elossa, eikä jäänyt mitään pysyvää vahinkoa. Jälkikäteen tuo "menetetty" aika tuntuu kovin lyhyeltä. Ei siihen kiukkuun ja suruun juuri nyt auta mikään, mutta se ei kestä myöskään ikuisesti.
Kiitos kaikille vastaajille.
Ymmärrän, että yrititte lohduttaa. En vaan oikein ole lohdutettavissa.
En usko, että teille kenellekään on ihan helppoa yht´äkkiä joutua liikuntakyvyttömäksi moneksi viikoksi tai loppuelämäksi. En usko, että menee ihan tosta noin vaan. Vaikka nyt annatte niin ymmärtää.
Musta on kauheaa ajatella, että tämä kesä ja kesäloma meni tässä. Että seuraava kuukausikin menee tässä ja vielä ehkä syyskuutakin. Tämän ikäisen ihmisen pitäis olla töissä ja nauttia elämästä, tehdä mitä huvittaa, kulkea maailmalla. Ei kuluttaa sitä tässä sohvalla.
[quote author="Vierailija" time="25.07.2015 klo 17:13"]
[/quote]
No ei ole kiukkupäivä.
En vaan käsitä, että tää jalka ei parane.
En jaksa enää olla hyljätty tänne kotiin sohvalle. Mutta en enää kehtaa mennä kauppakeskukseen istumaan idioottien tapaan pyörätuoliin.
En jaksa tällaista elämää. Miksi mun osa on tällainen? Kaikki muut saa elää ja olla ja mennä kuinka huvittaa. Mä en voi tehdä mitään muuta kuin istua kotona.
[/quote]
Miten niin "idioottien tapaan pyörätuoliin"? Miten nää liittyy toisinsa? Ja hei, kyllä muillakin on vaikeuksia, eikä voi mennä ja tehdä mitä huvittaa, et oo ainoa. Sulla nyt on tilanne tuo, mutta vaan väliaikaisesti. Ymmärrän kyllä että tympii, etenkin jos oli suunnitellut kaikenlaista kivaa, mikä nyt jää väliin. Silti, vähän positiivista asennetta kehiin, tolla mentaliteetilla saat vaan olosi entistä kurjemmaksi.
t. 15v pyörätuolissa istunut :)
[/quote]
Anteeksi.
En vaan jaksa enää olla tuijotettavana pyörätuolissa kauppakeskuksissa. Ensin katsovat tuolia, sitten kipsiä ja sitten naamaa. Ja katseet ei ole mitenkään ihania. Vähän matkan päästä kääntyvät katsomaan uudestaan.
[quote author="Vierailija" time="25.07.2015 klo 17:26"]
Kiitos kaikille vastaajille.
Ymmärrän, että yrititte lohduttaa. En vaan oikein ole lohdutettavissa.
En usko, että teille kenellekään on ihan helppoa yht´äkkiä joutua liikuntakyvyttömäksi moneksi viikoksi tai loppuelämäksi. En usko, että menee ihan tosta noin vaan. Vaikka nyt annatte niin ymmärtää.
Musta on kauheaa ajatella, että tämä kesä ja kesäloma meni tässä. Että seuraava kuukausikin menee tässä ja vielä ehkä syyskuutakin. Tämän ikäisen ihmisen pitäis olla töissä ja nauttia elämästä, tehdä mitä huvittaa, kulkea maailmalla. Ei kuluttaa sitä tässä sohvalla.
[/quote]Ei tuo nyt mikään ainutlaatuinen tapaus ole, ihan tosi. Juuri samanikäinen olin, kun olin samassa tilanteessa ja oli kaunis kesä jne. Mutta mitäpä se negatiivisuus toisi apua, ei yhtään mitään. Olen kysynyt myöhemmin, että olinko ihan vmäinen tuona kesänä, kun ei sitä omaa käytöstään aina tajua. En kuulema ollut, ainakaan koko aikaa ;) Ehkä minulla auttoi se, että sain aika paljon tukea ystäviltä ja perheeltä etenkin. Ei ollut enää lapset pieniä ja puolisokin oli tukena. Loppujen lopuksi yksi kesä on pisara meressä.
Tämä kesä menee sairastaessa ja sillä hyvä, seuraava kesä on jo parempi.
Mulla on ollut jalka kipsissä ja kepeillä kävelin. Pidin kotona suuritaskuista essua päällä ja rahtasin kahvia termarissa, voileipiä pussissa yms siinä taskussa. Jonkunlainen rintareppukin olis ollut hyvä.
Tein aika paljon ylävartaloliikkeitä painoilla ja jumppakuminauhalla, mukavaa oli sekin.
Kyllä sinä paranet, katse eteenpäin!
Alue: Aihe vapaa
Kyllä se siitä. Samoja ajatuksia minulla oli muutama vuosi sitten, kun nilkkani murtui pahasti. Jossain vaiheessa oli pahoja kipuja ja pelkäsin, että ne jäisivät loppuiäksi. Mutta nyt ei koko asiaa muista enää kuin silloin kun katse osuu leikkausarpiin. Ei tietenkään innosta ajatus siitä, että jalka paranee vuosien kuluessa, mutta kyllä se aikansa ottaa. Älä lannistu :)