Voiko aspergerissa erityiskiinnostuksen kohde olla ihminen?

..ihminen?

En tiedä onko minulla aspergerin oireryhtymää, mutta aion käydä neurologilla, koska haluan selvittää mikä minulla on. Siihen tosin ei ole vielä varaa, joten muutama kuukausi täytyy ainakin odotella.

Minulla on paljon aspergerin ja add:n piirteitä. Enemmän aspergerin sillä en unohtele arkipäivän asioita, olin lapsena rauhallinen, ei usein impulsiivisuutta jne. Jokatapauksessa ne oireet, mitä minulla on, haittaavat elämääni.

Oikeastaan ainoa piirre, mitä aspergerin piirteistä minulla ei ole, on erityiskiinnostuksen kohde, paitsi jos se voi olla ihminen. Tiedän paljon parista asiasta, mistä olen hankkinut tietoa vuosien varrella, mutten ole tehnyt sitä pakonomaisesti tai saanut siitä mitään sen suurempaa tyydytystä.

Ihmisistä erityiskiinnostuksen kohteena. Teini-iästä asti olen tavannut ihmisiä netissä, mm. chateissa, keskustelupalstoilla. Yleensä jo yhden - muutaman keskustelukerran jälkeen, olen ruvennut ns. rakentamaan arkeani tämän henkilön ympärille romanttisesti, kuitenkaan tälle kertomatta tai mitään häneltä vaatimatta. Eli he eivät tiedä. Se on tuonut minulle erittäin hyvää oloa. Illalla kun olen mennyt nukkumaan, olen haaveillut meistä yhdessä tuntikausia enkä ole siksi saanut nukutuksi - mutta se ei ole haitannut, sillä se haaveilu on niin mukavaa ja todentuntuista. Olen halannut tyynyä ja hymähdellyt, kuiskinut kun olen kuvitellut keskusteluamme jne. Noloa! Vaikken koko ajan ajattelisi henkilöä, hän tuntuu olevan "läsnä". Yleensä en saa asioita tehdyksi, koska menen vain sängylle makaamaan ja haaveilen hänestä. Käyn mielessäni kuvitteellisia keskusteluja ja teen eleitä, joskus sanon vahingossa jotain ääneenkin (en silloin kun muita on paikalla). Ajattelen häntä ehkä 1/3-1,5/3 vuorokaudesta. Tulee olo, kuin rakastaisin häntä.

Kiinnostus henkilöä kohden kestää, kunnes minusta tuntuu, ettei henkilöä kiinnosta. Tämänhetkinen on tosin kestänyt 6 kk, ja tuntuu ettei häntä kiinnosta, silti vielä haaveilen.. Olen surullinen, jos henkilö ei jonain päivänä ehdi juttelemaan minulle. Jos tunnen, että haaveilussa yms ei ole enää mitään järkeä, päästän irti ja keksin jotain muuta minkä ympärille keskitän elämääni, esim. rupean urheilemaan paljon. Kunnes tapaan taas jonkun ja sama toistuu.

Olen melko yksinäinen, mutta olen ok sen kanssa, ei haittaa minua, tykkään olla yksin, vaikka toivonkin että löytäisin jonkun ketä rakastaa. Tosin, ahdistun romanttisista eleistä oikeassa elämässä. Voiko tämä olla se erityiskiinnostuksen kohde? Jokatapauksessa, ei normaalia, sen tiedostan.