nöyryyttävä tilanne, jossa olet ollut

Sain ensimmäiset silmälasini pieneä tyttönä n. 10 -vuotiaana.  Koulun yläkoulun miesopettaja sanoi minulle että silmälasikäärme.  Se painui pienen tytön sydämeen iäksi.

Myös minulla on jäänyt traumoja näistä peruskoulun tanssitunneista. Olin koko peruskoulun ajan kiusattu ja jäin joka tunnilla ja ryhmätöissä aina viimeiseksi valittavaksi, tanssitunneilla jotkut ottivat ennemmin jopa jälki-istunnon kuin tanssivat parinani. Olin ainoita, jotka niitä tansseja oikeasti osasivat tanssia, kun olin äitini mukana käynyt pienestä asti lavoilla. Eipä sitä silti kukaan tiennyt, koska harvoin pääsin näyttämään.

Nöyryyttävämpää on silti se, kun yläasteen alkaessa uskoin kirkkain silmin vanhempien ja opettajien puheisiin siitä, että kiusaaminen loppuu kun koulukin vaihtuu. Seitsemättä luokkaa oli tainnut kulua vain kuukausi, kun yksi luokallani oleva poika pyysi puhelinnumeroani. Olin onneni kukkuloilla, kun joku huomasi minut ja tämä poika vielä lähetteli viestejä joissa kertoi olevansa ihastunut ja minun olevan söpö. Tämän tyyppistä viestittelyä kesti reilun kuukauden, koskaan emme muuten puhuneet mitään ja luulin pojan olevan vain ujo, kuten olin itsekin. Joskus saattoi moikata ja hymyillä. Teinimäisesti sovimme tekstareiden välityksellä "seurustelevamme". Eräällä välitunnilla näin kuitenkin tämän esittelevän kavereilleen jotain puhelimestaan ja heillä tuntui olevan kovin hauskaa, vilkuilivat minuun päin naureskellessaan. Ennen välitunnin loppumista tämä porukka kerääntyi ympärilleni, lähemmäs 20 teini-ikäistä poikaa, ja minulle viestitellyt poika kysyi naurunsa lomasta, kuulinko hänen oikeasti olevan kiinnostunut minusta. Kuulemma olivat lyöneet vetoa yläasteen alkaessa, kuka alkaisi nopeiten seurustella. Hän voitti. Poistuessaan paikalta useampi heistä sylki päälleni. Olin niin häpeissäni, etten tiennyt mitä sanoa tai tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Myös minulla on jäänyt traumoja näistä peruskoulun tanssitunneista. Olin koko peruskoulun ajan kiusattu ja jäin joka tunnilla ja ryhmätöissä aina viimeiseksi valittavaksi, tanssitunneilla jotkut ottivat ennemmin jopa jälki-istunnon kuin tanssivat parinani. Olin ainoita, jotka niitä tansseja oikeasti osasivat tanssia, kun olin äitini mukana käynyt pienestä asti lavoilla. Eipä sitä silti kukaan tiennyt, koska harvoin pääsin näyttämään.

Nöyryyttävämpää on silti se, kun yläasteen alkaessa uskoin kirkkain silmin vanhempien ja opettajien puheisiin siitä, että kiusaaminen loppuu kun koulukin vaihtuu. Seitsemättä luokkaa oli tainnut kulua vain kuukausi, kun yksi luokallani oleva poika pyysi puhelinnumeroani. Olin onneni kukkuloilla, kun joku huomasi minut ja tämä poika vielä lähetteli viestejä joissa kertoi olevansa ihastunut ja minun olevan söpö. Tämän tyyppistä viestittelyä kesti reilun kuukauden, koskaan emme muuten puhuneet mitään ja luulin pojan olevan vain ujo, kuten olin itsekin. Joskus saattoi moikata ja hymyillä. Teinimäisesti sovimme tekstareiden välityksellä "seurustelevamme". Eräällä välitunnilla näin kuitenkin tämän esittelevän kavereilleen jotain puhelimestaan ja heillä tuntui olevan kovin hauskaa, vilkuilivat minuun päin naureskellessaan. Ennen välitunnin loppumista tämä porukka kerääntyi ympärilleni, lähemmäs 20 teini-ikäistä poikaa, ja minulle viestitellyt poika kysyi naurunsa lomasta, kuulinko hänen oikeasti olevan kiinnostunut minusta. Kuulemma olivat lyöneet vetoa yläasteen alkaessa, kuka alkaisi nopeiten seurustella. Hän voitti. Poistuessaan paikalta useampi heistä sylki päälleni. Olin niin häpeissäni, etten tiennyt mitä sanoa tai tehdä.

Ai kun kivoja poikia. Pojat on poikia. Ei haukku haavaa tee jne.

Sitä mitä olen tätä palstaa lukenut, niin ei poikien toiminta ole yhtään tuomittavaa.

Ja etenkin on korostettava sinulle tässä heti kärkeen, että sinulla ei ole oikeutta uhriutua tuosta asiasta.

"Älä välitä" "Jätä omaan arvoonsa" "Käännät vaan toisenkin posken"

Vierailija kirjoitti:

Työpaikalla tämäkin:

Minua ei kutsuttu työpaikan virkistyspäivään ja asia selvisi minulle vasta, kun muut alkoivat tehdä lähtöä sinne. Jäin sitten yksin töihin. Syynä oli kuulemma se, että minua ei ollut lisätty jollekin yhteiselle sähköpostitiedotuslistalle. Pomon homma se olisi ollut ja olin ainoa joka siltä listalta puuttui. Pomo ei pitänyt minusta alunperinkään, ei juuri koskaan puhunutkaan minulle, joten ei kai sitten viitsinyt sinne listallekaan lisätä.

Myöhemmin kuulin, että muilla oli myös jokin whatsapp-ryhmä, johon minua ei myöskään pyydetty. Siellä keskusteltiin työasioitakin ja näitä vapaamuotoisempia juttuja. En tiedä oliko vika minussa vai muissa, olen kuitenkin aivan normaali, sosiaalinen ihminen. Kurjalta tuo kyllä tuntui.

En ole enää tuossa paikassa töissä.

Miksi tuollaista henkistä väkivaltaa pitää sietää ja hyväksyä?

Miksi kukaan työntekijä ei puuttunut asiaan?

Alan vihata ihmisiä ihan todenteolla. Halveksin vaikenijoita ja sivusta seuraajia. Miten he kykenevät nauttimaan siitä virkistyspäivästään ummistaen samalla silmänsä tuollaiselle kiusaamiselle?

Vierailija kirjoitti:

Tapahtui ulkomailla, mutta sivistysvaltiossa kuitenkin: Kesken gynetarkastuksen huoneeseen pamahti siivooja, kun minä oon siinä vittu levällään. Kuuluu henkilökuntaan juu, mutta samalla tekosyyllä sinne voisi kutsua sairaalan keittiötädit tai vaikka putkimiehen katsomaan. Ei minusta kuulu heidän työkuvaansa nähdä asiakkaiden paikkoja. Yksityisyyttä kiitos.

Vähän samantyyppistä Suomessa kokenut! Tosin kyseessä ei ollut siivooja. Olin kanssa reva levällään pöydällä ja kesken sisätutkimuksen sisään paukkaa koputtamatta joku aloitteleva mieslääkäri kyselemään neuvoa kollegaltaan (joka oli siis siinä kohtaa sormet minun sisälläni). Ja tietenkin vielä niin päin, että näki koko komeuden :D. No en itse tuosta kyttyrää ottanut, olen käynytkin miesgynellä. Tuli kyllä mieleen, että ihan kohteliasta olisi koputtaa ja että jollekin toiselle tämä tilanne voisi olla tosi kiusallinen.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työpaikalla tämäkin:

Minua ei kutsuttu työpaikan virkistyspäivään ja asia selvisi minulle vasta, kun muut alkoivat tehdä lähtöä sinne. Jäin sitten yksin töihin. Syynä oli kuulemma se, että minua ei ollut lisätty jollekin yhteiselle sähköpostitiedotuslistalle. Pomon homma se olisi ollut ja olin ainoa joka siltä listalta puuttui. Pomo ei pitänyt minusta alunperinkään, ei juuri koskaan puhunutkaan minulle, joten ei kai sitten viitsinyt sinne listallekaan lisätä.

Myöhemmin kuulin, että muilla oli myös jokin whatsapp-ryhmä, johon minua ei myöskään pyydetty. Siellä keskusteltiin työasioitakin ja näitä vapaamuotoisempia juttuja. En tiedä oliko vika minussa vai muissa, olen kuitenkin aivan normaali, sosiaalinen ihminen. Kurjalta tuo kyllä tuntui.

En ole enää tuossa paikassa töissä.

Miksi tuollaista henkistä väkivaltaa pitää sietää ja hyväksyä?

Miksi kukaan työntekijä ei puuttunut asiaan?

Alan vihata ihmisiä ihan todenteolla. Halveksin vaikenijoita ja sivusta seuraajia. Miten he kykenevät nauttimaan siitä virkistyspäivästään ummistaen samalla silmänsä tuollaiselle kiusaamiselle?

Ikävä kyllä elämä on opettanut, että lähes kaikki ihmiset ovat myötäilijöitä. He eivät uskalla nousta kiusaajia vastaan, eivät kouluissa eivätkä työpaikalla. On ilmeisesti helpompaa vain ummistaa silmät ja antaa pahan tapahtua, kun se tapahtuu jollekulle muulle. Siinähän voisi itse joutua silmätikuksi, jos alkaisi puolustaa kaltoinkohdeltua. Minäkään en ymmärrä miten he voivat nukkua yönsä.

T. se toinen joka aiemmin kertoi nöyryyttävän työkokemuksen, ja jota ignoorataan ja kiusataan lähes päivittäin töissä, eikä kukaan puutu.

Up!

Kamalaa huomata, miten aikuisetkin osaavat kiusata. :-( Aloin juuri arvostaa enemmän omaa työyhteisöäni.

Seiskaluokalla "kaveri" veti housuni alas (onneksi vain päällihousut, ei alusvaatteita myöten) välitunnilla koulussa. Välitunnin jälkeen kerroin tästä toisille "kavereilleni", joista yksi veti housuni jälleen alas. Olin suhtautunut huumorilla, mutta tämän toisen kerran jälkeen kerroin opettajalle ja molemmat saivat 2 tuntia jälki-istuntoa. Toiseen kaveriin meni välit, toisen kanssa olimme ystäviä vielä lukion loppuun asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kastelen usein unissani , en koskaan hereillä ollessani. Siitä on aiheutunut noloja juttuja kyläillessäni muiden luona(yövyn mielummin kotona muovitetuilla patjoillani).

Minkä ikäinen olet, ja oletko koskaan konsultoinut lääkäriä vaivaasi liittyen? Ymmärtääkseni ainakin lapsille on jonkinlaista lääkehoitoakin yökasteluun liittyen, neuvolassa seuraavat tilannetta jos ei n. 5-vuotiaana tilanne ala normalisoitua. Et varmasti kuitenkaan ole ainut aikuinen tuon vaivan kanssa, tsemppiä!

Ei ole mikään hoito auttanut, eikä rakenteellista vikaa ole. Nelikymppinen olen jo. Nukun kuulemma vain niin sikeästi, etten herää hätääni. On kulkenut suvussa tämä vaiva, että on perinnöllistä. Ei haittaa elämääni muuten, kun matkoille tai kylään otan vaipan. Ainoastaan yllättävät kyläilyt ovat hankalia tyyliin " Ette kai te nyt Lassen ja lasten kanssa enää lähde tuonne pimeään ajamaan, jääkää vain yöksi ja ajatte aamulla". 

Ystäväperheeni yökastelevaa lasta varten heille lainattiin neuvolasta jokin sellainen erikoislakana, johon liitetyt anturit tunnistavat jos lakanalle tulee nestettä. Eli siinä on jokin sellainen herästyssysteemi, joka herättää lapsen juuri (liian) sikeästä unesta, jotta havahtuu menemään vessaan.

T. nro 199

Aika usein vaan käy niin, että kastelijalapsi ei herää, mutta koko muu perhe herää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin kaupan kassajonossa viimeisilläni raskaana. Kuului poks ja lapsivedet tulivat. Ei mitään pikkuista tiputtelua vaan holahtivat lataköksi asti.

Esikoinen (6v) parkaisi hätääntyneesti että äidiltä tuli pissat housuun. Jonossa olleet ihmiset ja kassa kääntyivät tuijottamaan märkiä housujani ja lattialla olevaa lammikkoa.

Seisoin nolona paikoillani enkä osannut tehdä mitään.

Tilanteen pelasti aivan ihana vähän vanhempi pariskunta. Mies kiiruhti paikalle ja huusi vaimolleen "Ritva! Täällä rouvalta meni lapsivedet, käyppäs hakemassa auto lähemmäs niin viedään rouva lapsineen sairaalaan".

He hössöttivät kuin tulevat isovanhemmat konsanaan, onnittelivat esikoista että hänestä tulisi pian isosisko, soittivat miehelleni ja lupautuivat jo ottamaan esikoisen hoitoon jos ei heti saataisi ketään tuttua kiinni :)

Minä siinä vollotin kun niin ihania ihmisiä!

Ja minä täällä vollotan kun viimesilläni raskaana ja ajattelen miten ihania avuliaita ihmisiä! <3 Lisää heidänlaisiaan! :)

Sama täällä, jokaisessa raskaudessa olen panikoinut, että mitä jos vedet menee jossain keskellä kauppaa tms. Toivon todella, että sattuisi silloin tuollaisia ihmisiä paikalle :)

Olimme mieheni kanssa Stockmannilla ostamassa uutta telkkaria. Olimme vasta vaihtaneet pankkia ja molemmilla oli uudet kortit sekä omille, että yhteiselle tilille. Korteissa oli oletuksena tosi alhainen maksuraja, jota mieheni ei ollut omilta korteiltaan muuttanut. Niinpä maksu ei mennyt kummaltakaan kortilta läpi. Lopuksi mies yritti vielä vanhan pankin korttia, joka oli jo ehditty sulkea. Lopulta minä sain maksun hoidettua neljännellä, omalla kortillani. 

Te jotka pidätte tuota kakkosen juuttumista pönttöön urbaanilegendana, niin kyllä mullekin on käynyt noin laivalla. En muista enää tukinko pöntön itse vai eikö huuhtelu muusta syystä toiminut, mutta päätin sitten jättää kakan pönttöön, kun vessassa oli useampi koppi ja siellä ei sillä hetkellä ollut ketään (tapahtui risteilyllä). Itselle ei kyllä tulisi mieleen pyytää ketään apuun tuossa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun otettiin sydänfilmi ja jouduin olemaan kahden naisen edessä tissit paljaana. (Häpeän olemattomia aa-kupin rintojani.)

Ja kaikki tätä alapeukuttaneet ovat juurikin niitä onnekkaita naisia joilla on TISSIT. Ette voisikaan ikinä ymmärtää miltä tuntuu olla rinnaton nainen. T. katkera lauta

Minä en alapeukuttanut tätä, mutta tissit minulla on, sellaiset isot, riippuvat ja raskausarpiset.

Makasin päivystyksessä ja minulta otettiin sydänfilmi. Mieshoitaja joutui nostamaan rintojani, että sai lätkät paikoilleen. Hän oli vaan vetänyt verhon niin huolimattomasti kiinni, että näky oli esteetön käytävälle liikkujille. Ei ollut kiva olla näytillä, mutta olin silloin sen verran kipeä, että en jaksanut ajatella asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Te jotka pidätte tuota kakkosen juuttumista pönttöön urbaanilegendana, niin kyllä mullekin on käynyt noin laivalla. En muista enää tukinko pöntön itse vai eikö huuhtelu muusta syystä toiminut, mutta päätin sitten jättää kakan pönttöön, kun vessassa oli useampi koppi ja siellä ei sillä hetkellä ollut ketään (tapahtui risteilyllä). Itselle ei kyllä tulisi mieleen pyytää ketään apuun tuossa tilanteessa.

Mulle on käynyt tää AIVAN sama ja sitten vaan hiippailin pöytään ja hihitin miehelle, että nyt sitten tapahtui se, jota en ois ikinä uskonut, että voi tapahtua :D

Vierailija kirjoitti:

Seiskaluokalla "kaveri" veti housuni alas (onneksi vain päällihousut, ei alusvaatteita myöten) välitunnilla koulussa. Välitunnin jälkeen kerroin tästä toisille "kavereilleni", joista yksi veti housuni jälleen alas. Olin suhtautunut huumorilla, mutta tämän toisen kerran jälkeen kerroin opettajalle ja molemmat saivat 2 tuntia jälki-istuntoa. Toiseen kaveriin meni välit, toisen kanssa olimme ystäviä vielä lukion loppuun asti.

Alakoulussa kateellinen kaveri repäisi mekkoni auki selästä ja nauroi pilkallisesti. Jähmetyin kauhusta. Onneksi (ihana) opettaja tuli korjaamaan mekon takaisin kiinni ja torui kiusaajaa.

Vierailija kirjoitti:

Pieraisin kahvihuoneessa. Ihastus (nainen) oli vielä siinä lähellä. PRÖÖÖÖÖÖÖÖÖT 😳 Kunnon fanfaari.

En yhtään osannut aavistaa enkä sitten pidätellä. Naama punaisena työpisteelle.

Kiitos nauruista!!!!!!!! =D

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli ala-asteella kertotaulukoe ja kokeen päätyttyä paperit pistettiin kiertämään niin ettei opettajan tarvinnut nousta ja kerätä niitä. Minulla oli koe vielä kesken ja raapustin nopeasti viimeistä vastausta kun paperit ilmestyivät pöydälleni. Vilkaisin vaistomaisesti papereita, mutten nähnyt numeroita eikä tarkoitukseni ollut katsoa vastauksia. Luokkatoverini huusi opettajalle "Hei, Kaisa lunttas!". Hädissäni sopersin, etten luntannut, mutta kukaan ei uskonut minua. Yritin itku kurkussa selittää opettajalle tilannetta. Hän katsoi minua hyytävästi, ja sanoi "sinä itse tiedät totuuden".

Muut menivät välitunnille, mutta minä jäin itkemään luokkaan. Olo oli todella nöyryytetty. Opettaja tarkasti kokeita kylmän viilänä eikä reagoinut itkuuni mitenkään. Kuulin kun ystäväni keskustelivat käytävässä minusta, yksi sanoi nähneensä että katsoin paperia. Kotona kerroin äidilleni tapahtuneesta, koska pelkäsin että opettaja soittaa ja että äitini uskoo häntä. Äitini uskoi minua ja pyysi opettajaa oikaisemaan väärinkäsityksen. Opettaja kertoi koko luokan edessä, että tapahtunut oli ollut "ilmeisesti vain tahatonta kynänkäyttöä" ja kääntyi sitten merkitsevästi puoleeni sanoen " riittääkö tämä, Kaisa". Nyökkäsin häpeissäni.

I feel for you. Tässä on kaikki se mitä tiedän: muut väittävät valehtelijaksi, vaikka et ole tehnyt mitään. Auktoriteetin eli opettajan pilkallinen suhtautuminen asiaan, jne.

Opiskeluaikana työharjoittelussa nöyryytettiin vähän väliä jollain tapaa ohjaajien ja muiden työntekijöiden toimesta. Esimerkiksi seisotettiin odottamassa lukittujen ulko-ovien takana kun ei haluttu antaa kulkuavaimia tai mentiin kahvihuoneessa istumaan mahdollisimman kauas, ettei vaan tarvitsisi istua opiskelijan vieressä. Erityisen inhottavaa kaikki nolaaminen oli kun sitä piti tehdä potilaidenkin läsnäollessa.