Oonko outo, kun en syvästi välitä monestakaan ihmisestä?

Sama mulla. En välitä syvästi kuin perheestäni, ja siis juurikin lapsista. Enkä ole kenestäkään "syvästi välittänyt" ennen lapsiakaan.

Mä en välitä oikeastaan mistään muusta kuin mun koirasta. Saan ällötyksen tunteen jos joku sanoo mulle että 'oot tärkeä'. En oikeastaan pysty sanomaan noita sanoja kenellekään takaisin. Osaako kukaan sanoa mistä johtuu? Onko jotain pahastikin vialla? Oon ollut yksin melkein koko ikäni muutamaa seurustelusuhdetta lukuunottamatta. Nyt yksin viimeiset kahdeksan vuotta. Oon selkeesti masentunut ja ahdistunut. Voiko vaikuttaa asiaan? Olen mies. 

Minulla jotakuinkin samanlainen tilanne... ystäväpiirini on jakautumassa kaikki eri kouluihin ja minua ei voisi vähempää kiinnostaa. Kaikki ystäväni toistelevat kokoajan miten tärkeitä me tulemme aina olemaan heille ja plää plää... aluksi ilmaisin ettei minua nyt hirveästi kiinnosta mutta siitä tuli sellainen kritiikki että nyt esitän

Täällä yksi samanlainen. Välitän perheestäni syvästi, mutta ystäviäni pidän ihmisinä jotka olisivat suht helposti korvattavissa. Myös pitkäaikaisia ja läheisiäkin. Jos tulisi muutto tms niin en varmaan jäisi kaipaamaan. En myöskään ahdistu siitä ajatuksesta että olen itse korvattavissa, enemmän ahdistaisi olla jollekin korvaamaton.
No nyt kun mietin niin yksi poikkeus löytyy ystävistäkin, hänen kanssaan kemiat toimivat tavalla, jollaista on vaikea löytää.
Ehkä jotkut eivät vaan kiinny samalla tavalla, tuskin siinä mitään ongelmaa on.

Itsekeskeisyys?

Oon samanlainen. Mulla on alle 5 ihmistä jota oikeasti rakastan ja välitän. Muut vaan on, koirani n. 100x rakkaampi. Kai tälle nimikin on. Minulla traaginen nuoruus jossa menetin monta läheistäni lyhyessä ajassa. Enää ei uskalla päästää ns. "turhia" lähelle ettei tule taas luopumisen tuskaa. Sairasta, tiedän.

[quote author="Vierailija" time="15.06.2015 klo 14:45"]

Oon samanlainen. Mulla on alle 5 ihmistä jota oikeasti rakastan ja välitän. Muut vaan on, koirani n. 100x rakkaampi. Kai tälle nimikin on. Minulla traaginen nuoruus jossa menetin monta läheistäni lyhyessä ajassa. Enää ei uskalla päästää ns. "turhia" lähelle ettei tule taas luopumisen tuskaa. Sairasta, tiedän.

[/quote]Että oikein raaakinen nuaruus. DDD

Minäpä se kusen kaikkein pisimmälle, eikä mun tartte edes valehdella yhtään: en ole koskaan rakastanut ketään, en ole koskaan ollut rakastunut tai kiintynyt kehenkään, en ole koskaan kaivannut ketään. Isä ja äiti on kuolleet, kummankaan takia en kyyneltäkään vuodattanut - ei tuntunut yhtään missään ja kummankaan hautajaisiin en mennyt. Sitä vastoin rakkaan kissani kuolemaa suren vieläkin ja samaten koiraani kaipaan edelleen.

Vastaavasti minua ei kaipaa kukaan, eikä minusta kukaan pidä. Nuorempana oli vielä ihmisiä, joille 'olin tärkee', mutta ne on kadonneet kuka minnekin. Kiintymys kun kuitenkin kaipaa vastavuoroisuutta. Typerintä on alkaa pitää kaikkea itsestäänselvyytenä - nuoruuden kuolemattomuudessa ja vahingoittumattomuudessa niin voi kokea, mut kaikki on katoavaista - todella.

Jotkut vastaajista tuntuvat kokeneen traumoja elämässään, toiset eivät sanoneet sellaista. Itselläni on toki raskaitakin kokemuksia, mutta ei sellaista tunnetta että olisin aivan menettänyt luottamuksen ihmisiin ja siihen, etteikö elämä voisi olla hyvää. Koen siis olevani positiivinen.
Oletteko te monet "samanlaiset" sisäänpäinkääntyneitä? Minulla monet harrastukset ovat yksinäisiä, ehkä se selittää asiaa, että suuri osa onnesta ei tule mulla sosiaalisesta kanssakäymisestä. -ap

[quote author="Vierailija" time="15.06.2015 klo 16:58"]Jotkut vastaajista tuntuvat kokeneen traumoja elämässään, toiset eivät sanoneet sellaista. Itselläni on toki raskaitakin kokemuksia, mutta ei sellaista tunnetta että olisin aivan menettänyt luottamuksen ihmisiin ja siihen, etteikö elämä voisi olla hyvää. Koen siis olevani positiivinen.
Oletteko te monet "samanlaiset" sisäänpäinkääntyneitä? Minulla monet harrastukset ovat yksinäisiä, ehkä se selittää asiaa, että suuri osa onnesta ei tule mulla sosiaalisesta kanssakäymisestä. -ap
[/quote]

Minä joka menettänyt paljon nuorena olen kyllä kaikille rakas ja minut moni haluaisi kaveriksi. Minulla on vain jokin klassinen sanonta "muuri ympärilläni". Olen ne menetykset ottanut nuoren ajatusmaailmalla ja se on vaikuttanut koko elämääni. Joskus joku onnistuu tuon muurin läpäisemään ja se on ollut onnea ja sitten taas luopuminen. Minun on tosi vaikea luopua kenestäkään joten olen ajatellut että parempi yksin.

[quote author="Vierailija" time="15.06.2015 klo 16:58"]

Jotkut vastaajista tuntuvat kokeneen traumoja elämässään, toiset eivät sanoneet sellaista. Itselläni on toki raskaitakin kokemuksia, mutta ei sellaista tunnetta että olisin aivan menettänyt luottamuksen ihmisiin ja siihen, etteikö elämä voisi olla hyvää. Koen siis olevani positiivinen. Oletteko te monet "samanlaiset" sisäänpäinkääntyneitä? Minulla monet harrastukset ovat yksinäisiä, ehkä se selittää asiaa, että suuri osa onnesta ei tule mulla sosiaalisesta kanssakäymisestä. -ap

[/quote]

Täällä nro 3. Kyllä olen erittäin erakkoluonne. Osaan olla päällepäin hyvin sosiaalinen mutta se tuntuu syövän minua ihan hitosti. Eli tuntuu että voimat pois kun on päivän joutunut esittämään sosiaalista ihmistä. Kaiken mahdollisen vapaa-ajan vietänkin sitten omissa oloissani. Ja kyllä harrastuksenikin on yksilölajeja.