Ystävyys loppui, ikävä vanhoja aikoja

Mutta niin se kai on hyväksyttävä että ihmiset ja ajat muuttuu. Pitkäaikainen ystävyys päättyi pikku hiljaa, nyt olen surrut ja muistellut vanhoja hyviä aikoja. Tosiasia kuitenkin on, etten tuntenut enää tätä vanhaa ystävääni. Hän alkoi vyöryttää kaiken niskoilleni, jopa hyväksikäytti kiltteyttäni. Minä autoin ja tuin häntä vaikeina aikoina, paljon. Sitten ystävä petti luottamukseni, vehkeili selkäni takana, alkoi puhua vain itsestään ja hehkuttaa vaikeuksien jälkeen itseään niin, että häntä olisi pitänyt aina vain kehua. Hänessä itsessä ei koskaan ollut mitään vikaa. Olin tässä vaiheessa jo henkisesti todella väsynyt. Huomasin että ystävä vie kaiken energian minulta. Itkin, kärsin ahdistuneisuudesta, en nukkunut kunnolla. Juuri ja juuri jaksoin käydä töissä ja hoitaa arjen. Ihan kuin ystävä olisi tiennyt että olen väsynyt ja silti tietoisesti aina vain kehunut ja mahtaillut omalla upealla elämällään, jotain sairasta siinä mun mielestä oli. Ei hän ikinä edes kysynyt kuulumisiani. Hän kehui vain reissuja, ostoksiaan, uutta miestään, autoa yms... Pinnallisuus ja huomionkipeys oikein korostuivat. Itse en enää kokenut hänen kanssaan mitään yhteistä. Nyt kun olen ottanut hänestä etäisyyttä, huomaan voivani todella paljon paremmin. Mutta välillä nousee suru ja ikävä vanhoja aikoja kun olimme paljon yhdessä. Onko teillä katkennut pitkäaikaisia ystävyyssuhteita? Minkä vuoksi?