Melkeinpä luulosairas - nyt huoli incl:stä

Se täytyy vain murehtia loppuun. Mulla on pahoja kausia joiden aikana olen varma että kuolen sairauteen X, murehdin aikani (päiviä, viikkoja, kuukausia) ja yhtenä kauniina päivänä herään ja huomaan etten ole miettinyt sitä pitkään aikaan. Tiedän että se on ihan kamalaa ja varmasti vielä hirveämpää huolehtia lapsesta.

Oletko miettinyt lääkärin/psykologin juttusilla käymistä, jos siis tuollaisen ajatukset paljon haittaavat? Itse olen miettinyt, että siitä olisi mulle varmaan hyötyä koska ne pelot on välillä niin lamaannuttavia että stressitaso nousee taivaisiin.

Mulla on kokemus ocd-tyyppisestä huolehtimisesta, jatkuvista luulotaudeista ja ongelman vaimentamisesta. Siis nøin 20 vuoden kokemus (mun ongelma alkoi 10-vuotiaana, ja päättyi noin 30-vuotiaana). Homman ydin on siinä, että voit kyllä hiljentää epäilykset taudista kerrallaan juoksemalla lekurissa, mutta ikinä et tule olemaan täysin tyytyväinen (varsin moni tautihan voi tulla huomenna, jos olit testeissä eilen. incl ei tosin kuulu niihin, koska se on geneettinen niin muunnos joko on tai ei ole.) ja ikinä yhdestä taudista vapautuminen ei vapauta sua keksimästä seuraavalla viikolla jotain uutta.

mutta muistan varmaan lopun ikääni sen kohdan kun pelkäsin mieheni pettäneen ja minun saaneen hiv:n (aika lailla yhtä vähin syin kuin kaikki muutkin taudit olisi tulleet), istuin vessassa ja päässäni napsahti jotain. Tajusin, että tällä millään huolehtimisen asteella en pysty pelastamaan mitään (itseäni, enkä perhettäni , jota en kokenut ansainneeni ja jonka pelkäsin jotuvan kärsimään siitä, että olin niin huono, etten osannut välttää tauteja). Sen siijaan pilaisin parissa kuukaudessa avioliittoni ja sitä myötä sen perheen ja kaiken, mitä minulla oli. Seuraavan 2 viikon ajan PAKOTIN itseni ajattelemaan jotain muuta koko ajan: luin etpätoivoisesti, tein keskittymistä vaativia vaikeita käsitöitä, vähitellen luovuutta vaativia työtehtäviä (olen tutkija. Todettakoon,että tähän vaiheeseen liittynyt siirtymä perfektionismista luovuuteen ja riskinottoon sattui urallani tosi hyvään saumaan ja buustasi sen ihan uudelle tasolle). Seuraavan 2 kuukauden ajan tein samaa aina kun pakkoajatuksia meinasi tulla. Noin puolen vuoden päästä en enää pelännyt enkä hävennyt. 

Se oli hirveää, koska olin ihan varma, että jos en tee sitä ja tätä, perhe hajoaa ja kärsii. Mulla oli muitakin pakko-oireita, joidta sitten pyristelin myös eroon yksi kerrallaan. Kammottavaa aikaa, kokska niille vastaanpaneminen ei ollut mitään vapauttavaa eikä helpottavaa, vaan aluksi erittäin pelottavaa ja ahdistavaa, mutta kun ne lopulta noin puolen vuoden sisään hellittivät, oli kyllä sen arvoista!