Miksi lopetit yhteydenpidon kaveriporukkaasi?

Lukioaikaisessa neljän hengen tyttöporukassa olin vähän ulkopuolinen alusta lähtien. Olin ujo ja sisäänpäinkääntynyt, mahdollisesti jo silloin masentunut (ainakin alavireinen), lapsuus alkoholistiperheessä oli tehnyt minusta todella estyneen ja varautuneen.

Jossain vaiheessa nämä kolme kaveriani sitten rupesivat keskenään miettimään, että mikäköhän minua vaivaa, kun en koskaan puhu omista asioistani ja kykene tavalliseen sosiaaliseen kanssakäyntiin, ja melkein kaikki mitä sanon on jotenkin liian kriittistä, tai muuten vaan typerää ja ikävää. He sitten päättivät puhua minulle tästä, ja syyllistivät siitä, kuinka en ole oikea ystävä, kuinka en edes yritä, ja kuinka en pidä minusta ulos painostettuja lupauksia siitä, että soittelisin heille enemmän. Että minun pitää muuttua, jos haluan olla heidän ystävänsä. 

Kun tällainen stressaava painostuskeskustelu käytiin noin neljättä kertaa, totesin, että en tarvitse tuollaisia "ystäviä", jotka eivät siedä minua sellaisena kuin olen ja pistin välit poikki. 

Tästä on nyt kymmenen vuotta. Olen törmännyt jokaiseen näistä kolmesta pari-kolme kertaa. Yksi ei katso silmiin ja kulkee ohi, kahden muun kanssa olen vähän vaihtanut kuulumisia. 

Kyllästyin siihen, että olin oikeastaan aina vähän ulkopuolinen. Ja yhteydenpitokin oli usein mun vastuulla (sattuneesta syystä...).

Kyllästyin siihen, että olin oikeastaan aina vähän ulkopuolinen. Ja yhteydenpitokin oli usein mun vastuulla (sattuneesta syystä...).

Joo itseasiassa tässä juuri on vaan tullut erkaannuttua vanhoista kavereista kun muutin parikymmentä kilometriä poispäin vanhoista mestoista nii ei sieltä jaksa nuoret alkoholisoituneet liikkua kun kahville pyytää mutta kun kaljalle kysyy baarii nii sitä ollaan jo menty eeltä ilmottamatta vaikka tässä keskustassa asun... kun ois niitäkin kiva nähdä joskus selvinpäin vaikka siellä baarissakin alkuillasta ekojen tuoppien äärellä eikä aamuneljältä klubi eessä pihalle lentäneinä

Kyllästyin siihen ryhmän "pomon" palvomiseen ja pinnallisuuteen.

Muutin opiskeluaikana usean sadan km päähän vanhasta kotikaupungista ja niin teki moni muukin. Yhteydenpito oli sen jälkeen vaikeaa. Varmaan jos silloin olisi ollut FB tai edes kännyköitä ja sähköpostia (kotona), niin olisi yhteydenpito ollut helpompaa. Jotenkin ne vanhat kaverit vain jäivät. En jaksanut nähdä vaivaa yhteydenpidon suhteen.

En tiedä. Vaihdoin koulua (eri lukioon), myöhemmin lähdin kauas opiskelemaan. Nyt on jo kulunut kohta 20 vuotta erkaantumisesta ja vaikka face-kavereita ollaan, ei yhteyttä ole. Elämä nyt menee välillä näin.

Sähläsin niitten tyttöystävien kanssa. Pelkäsin että ne vihaa mua ja häivyin maasta. Olin pois monta vuotta eikä kukaan tienny missä olin. Nyt olen kyllä jo tullut takaisin ja kaveritkin on säilyny, vaikka uusiakin sähellyksiä on jo tullu.

En jaksanut sitä baari-yhdenillan hoito touhua. Se oli kaverilla jo sellaista sinkkuaikana, ja sitten kun molemmat erosimme samoihin aikoihin niin hän aloitti saman taas. Itsellä ei ollut kiinnostusta eikä mahdollisuutta lähteä baareilemaan, joten oli pakko pistää stoppi sille syyllistämiselle, kun en voi lähteä taaskaan. Muut porukassa olivat sinkkuja, joten heille se oli ok, että aina menivät. Olen nykyään aika yksin, kun ei ole kemiat kohdanneet hirveästi kenenkään kanssa, mutta siihen tottuu, ja on tämä kuitenkin parempaa ja onnellisempaa elämää, kuin se aiempi.

He kritisoivat tekemiäni valintoja (ero, uusi mies ja elämäntilanne).

Saatoin kaksi ystävääni yhteen ja he alkoivatkin viihtymään liian hyvin yhdessä, eikä minulle ollutkaan enää ailaa heidän kuvioissaan.

En ole lopettanut kokonaan yhteydenpitoa, mutta hyvin laita-asemissa täälläkin mennään. Kaikki on esim. sovittu valmiiksi, ennenkuin minulta kysytään mitään. Ehkä kaikella on aikansa.

Kyllästyin siihen minäminä-asenteeseen, henkilö itse piti tätä itsevarmuutena, mutta ulkopuolisille se oli suoranaista ilkeilyä ja vittuilua, ei ollut mukavaa, siksi. Toinen syy se että sairastuin n. puoleksi vuotta petipotilaaksi, silloin jäi nämä olevinaan hyvät ystävät kelkasta, vain tosiystävät säilyi.

Äiti sairastui ja kuoli, minusta tuli lopullisesti vakava ja surullinen enkä enää osannut bilettää. Aika lailla heti putosin muiden kyydistä, en jaksanut ottaa yhteyttä kehenkään ja muut eivät varmaankaan uskaltaneet ottaa yhteyttä minuun, edes tekstiviestillä.

Ryhmädynamiikka on sellaista, että aina joku on vähän reunalla, siinä ja siinä kuuluuko ryhmään. Nuorena ryhmä kuitekin suojaa ulkopuolisilta myös tätä reunalla roikkujaa, mutta vanhempana tätä suojaa ei enää tarvi.

Opiskeluaikana minulla oli muutama kaveri, joiden kanssa olin aina kaksin, en porukassa. Opiskelujen jälkeen kaverit katosivat yksitellen aika npeasti. Vuosia myöhemmin kuulin, että he olivat pitäneet tiiviisti yhteyttä toisiinsa vuosikausia. Tuli vähän hölmö olo, mutta syytä sille en tiedä.

Lopetin dokaamisen ja he jatkavat edelleen. Osan kanssa toisaalta olen edelleen tekemässä ja se on miljoona kertaaa mukavampaa, kun nykyään se yhdistävä tekijä on joku harrastus tai muu yhteinen mielenkiinnon kohde eikä se kaljatuoppi.

Kyllästyin naisten minä-minä asenteeseen. Ei vaan jaksa itsekeskeisyyttä, kapeskatseisuutta...

Minusta tuli heille ilmeisesti uhka kun erosin miehestäni. Ei kutsuttu enää illanviettoihin. Mutta mitäpä mokomista läskiperseistä. Tosihan se loppujen lopuksi oli. Kahden kaverin miehet on yrittäneet iskeä. Tuloksetta. Jos olisin pirullinen niin panisin.

Päätin ottaa pesäeron kaveriporukkaan kun aineiden kanssa ryhtyivät sekoilemaan. Myös jatkuva selkäänpuukottamisen ja paskanpuhumisen ilmapiiri ei houkutellut. Mielummin yksin tai parin ystävän kanssa loppuelämä kuin tulevaisuus pilalle sekoilevien äpäröiden takia. Olin tuolloin vielä sellaisessa työssä, että pelkkä havainto kyseisten ihmisten kanssa liikkumisesta olisi voinut pilata mun uranäkymät lopullisesti.

Kehityin itse mutta kaverini jäivät samanlaisiksi kuin lukiossa. Junnaavat paikallaan, aina samat jutut kun nähtiin. Yksi sai elämänkouluvaiheen, kokeilu ties mitä aineita ja rakensi identiteettinsä sen ympärilleen että polttaa pilveä. Boring.... Huomasin sen poikaystävästä jo että minulla ei ole enää samanlaista merkitystä hänen elämässään, kaverini ikäänkuin löysi jonkun, jonka ajatusmaailman imi itseensä ja muuttui eri ihmiseksi.