Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miltä tilanteeni kuulostaa?
02.05.2015 |
Olen 24-vuotias nuori nainen. Asun yksin ja opiskelen ammatillista perustutkintoa ensimmäistä vuotta. Olen käynyt lukion, kirjoitin 2009 ja sain päättötodistuksen 2011. Sen jälkeen pääsin heti opiskelemaan erästä alaa, mutta se jäi viimeisenä vuonna kesken asunnottomuuden takia. Sen jälkeen minulla ei ollut mitään, ei töitä eikä opiskelupaikkaa. Opiskelupaikan sain uudelleen vasta viime vuonna.
Perheeni asuu toisella paikkakunnalla 150 km:n päässä minusta. Näen heitä, äitiä ja veljeä, noin pari kertaa kuukaudessa. Muita sosiaalisia suhteita minulla ei juuri ole. Koulussa on kavereita, mutta vapaa-ajalla ei oikeastaan ketään.
Minulla ei ole ollut ystäviä kymmeneen vuoteen. Olin koulussa kiusattu 9-vuotiaasta lähtien, kiusaaminen jatkui siihen asti kun pääsin lukiosta. Vuonna 2005 kiusaaminen paheni entisestään ja jäin täysin porukan ulkopuolelle.
Kiusaaminen oli jokapäiväistä alistamista, joka vei kaiken energiani monen vuoden ajan. Nuorelle oli ihan helvetin kova paikka jäädä tyystin ilman kavereita, sosiaalisia suhteita. No on se vieläkin. Sosiaalisesta elämästäni kertoo jotain se, etten ole puhunut kenellekään mitään torstain jälkeen. Sekin viimeksi koulussa, kun oli pakko puhua. Tuntuu, että olen tuon yksin olemisen vuoksi menettänyt helvetin paljon, kohtuuttoman paljon. Ei kenenkään ihmisen kuuluisi olla näin yksin.
Stressaan kaikista asioista. Pelkään edelleen joutuvani kiusatuksi, vaikka se ei enää mitenkään realistinen pelko olekaan. Silti pelkään, jouduin niin monta vuotta pelkäämään. Kärsin jonkin verran uniongelmista, en saa nukuttua. Stressaan aamuja, kun kello soi ja pitää lähteä johonkin. Sängystä ylösnouseminen, kasvojen peseminen, pukeminen, aamupalan syöminen, bussille käveleminen, kaikki tuntuu niin vaikealta.
Minua sanotaan edelleen "hiljaiseksi" ja "syrjään vetäytyväksi", enkä pidä siitä. En minä halua olla sellainen. Mutta kai sitten olen niin sosiaalisesti luuseri. Mutta silti sen sanominen satuttaa minua, koska en halua olla sellainen, mitä minun sanotaan olevan.
No jaa, osaan myös nauttia asioista. Viihdyn liikuntaharrastuksessani, pidän kävelyretkistä ja piknikeistä, pystyn tuntemaan onnentunteita hyvästä fiiliksestä.
Raha-asiat on jatkuvaa stressaamista myös. No, pelkät opintorahat, 180€/kk elämiseen, jipii. Työkokemusta minulla ei ole muutamaa kesätyötä enempää. Nykyään en kehtaa edes kirjoittaa cv-osiota, koska se on niin mitätön. Häpeän sitäkin itsessäni. Toisaalta pelkään työelämää, pelkään joutuvani kiusatuksi, tai sitä, etten pärjää siellä.
Kuinka luuseri olen?
Kommentit (34)
[quote author="Vierailija" time="03.05.2015 klo 00:09"]
Siinä että on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä ei ole yhtään mitään vikaa tai hävettävää.
[/quote]
Tiedän, mutta silti koen, ettei minun kuulu olla sellainen, en haluakaan.
Lapsena olin iloinen, juttelevainen, avoin ja sosiaalinen. Minun oli helppo saada kavereita ja tulin toimeen samanikäisten ja aikuistenkin kanssa. Muistan sen ajan, kun minusta "tuli" tällainen. Muistan miettineeni, miksen enää osaa olla niin kuin ennen.
Sitäkin muistan miettineeni, miksi itken ja tunnen surullisuutta koko ajan. Olin kai joku 13v. silloin. Huomasin sen muutoksen itsekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et Sinä se luuseri ole vaan kaikki ne kiusaajat! Mieti, miten pieni täytyy ihmisen mieli olla, että kiusaa toista. Sinulla tuskin kävisi kiusaaminen mielessäkään. Anna siis vähä-älyisten kommentit olla ja mieti sitä, minkälainen itse olet. Luulisin, että muut huomioiva ja mukava :) Älä anna muiden määritellä itseäsi, muista se!
Ai niin, ne asiat, jotka saattoivat myös vaikuttaa.
Lapsuudessani perheessä oli erittäin vaikeasti mielenterveysongelmainen isä(pikkuveljen biologinen isä). Muistan pelänneeni häntä niin kauan kuin muista, aina olin vähintään varpaillaan, koskaan ei voinut olla täysin huoletta hänen seurassaan.
Isällä oli vakavia psyykkisiä ongelmia, joiden vuoksi hän oli sairaalahoidossakin. Luonteeltaan hän oli hyvin piittaamaton ja itsekäs. Lastenhoitovastuu minusta ja veljestä jäi käytännössä kokonaan äidille. Isälle lapsia ei edes uskaltanut jättää, koska hän ei pystynyt huolehtimaan meistä. Lapsuudesta muistan esimerkiksi istuneeni kuumassa autossa varmaan tunnin, koska isä oli huoltoasemalla pelaamassa kolikkopelejä.
Mutta se ei ollut kuitenkaan pahinta. Isä oli hyvin heikkohermoinen ihminen, huusi ja raivosi usein. Pelkäsin usein ihan hirveästi. Hänellä oli myös itsemurhapuheita, joita hän huusi meidän lasten kuullen, esimerkiksi keskellä pihaa. Muistan ne kerran hyvin selvästi, vaikka olen ollut alle 10-vuotias silloin.
Viime yö oli kauhea. Olin nukahtanut ja heräsin joskus kahdelta. Sen jälkeen en enää saanut unta, vaan nukahtelin ja heräilin johonkin viiteen asti. Kahdeksalta heräsin muutaman tunnin yhtenäisen unen jälkeen.
Ei helvetti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuo lapsuuden kokemukset tekeetuon stressaamis- ja ahdistumistaipumuksen. Onko sulla unilääkkeitä? Sulla olis varmasti ihan hyvä mahdollisuudet pärjätä elämässä ihan hyvin jos tuo stressaaminen jotenkin helpottais. En vaan tiiä mikä siihen auttais, itellä ehkä jonkinlaiseen avoimuuteen kykeneminen ja stressin aiheiden tunnustaminen ja jakaminen muiden kanssa auttaa...
Miksi kaikkien pitäis olla niin hirveän avoimia ja sosiaalisia? En käsitä. No, ehkä tuohon hiljaisuuteen liittyy sulla jokin ahdistus, et koe että pystyt ilmaisemaan itseäsi vapaasti? Joku tunnelukko on tuon takana varmaan, mulla ei kyllä ole mitään tietoa miten sellaisia auotaan, mulla ne on jossain vaiheessa sitte vaan auennu...
[quote author="Vierailija" time="03.05.2015 klo 10:11"]
Nuo lapsuuden kokemukset tekeetuon stressaamis- ja ahdistumistaipumuksen. Onko sulla unilääkkeitä? Sulla olis varmasti ihan hyvä mahdollisuudet pärjätä elämässä ihan hyvin jos tuo stressaaminen jotenkin helpottais. En vaan tiiä mikä siihen auttais, itellä ehkä jonkinlaiseen avoimuuteen kykeneminen ja stressin aiheiden tunnustaminen ja jakaminen muiden kanssa auttaa...
Miksi kaikkien pitäis olla niin hirveän avoimia ja sosiaalisia? En käsitä. No, ehkä tuohon hiljaisuuteen liittyy sulla jokin ahdistus, et koe että pystyt ilmaisemaan itseäsi vapaasti? Joku tunnelukko on tuon takana varmaan, mulla ei kyllä ole mitään tietoa miten sellaisia auotaan, mulla ne on jossain vaiheessa sitte vaan auennu...
[/quote]
Ei ole unilääkkeitä.
En oikeastaan koe, että minulla olisi ongelmaa ilmaista itseäni. Se yksinäisyys ahdistaa ja pelottaa eniten. Harmittaa, että yksinäisyyden takia jään paitsi niin monista asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisiko vapaaehtoistyö olla ponnahduslauta ihmisten kanssa olemiseen ja keskustelun aloittamiseen? Tai kansanopistojen kerhot, niissä on myös keskustelupiirejä. Lähde ihmisten ilmoille, pienin askelin ja anna itsellesi armoa, jos ei heti mene nappiin!
Kolme vuorokautta puhumatta, jee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloita pienin askelin. Ilmoittaudu jollekin kurssille; kansalaisopistoon, johonkin urheiluseuraan... Tai lähde vaihtoehtoisesti mukaan johonkin järjestötoimintaan. Ihan pienikin juttu riittää aluksi.
Olet pärjännyt taustastasi huolimatta tosi hyvin. Voit olla ylpeä itsestäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko hakennut töitä?esim.luulisi että johonkin marketin kassalle pääsisit seisoskelemaan jos vaan tollanen duuni kelpaa.
Jaahas, kävin lääkärillä ja sain masennuslääkkeet(cipralex). Olen kuulemma epäaktiivinen ja en osaa toimia. Eli toisin sanoen vitun turha ja paska ihminen. Kiitos vaan, paskasta.
Alue: Aihe vapaa
Ihminen tarvitsee sosiaalisia suhteita, ymmärrän että sinun on vaikea luottaa muihin ja tutustua uusiin ihmisiin. Olet joutunut käsittelemään yksin tosi vaikeita asioita. Hyvä että sinulla on nyt koti ja opiskelupaikka, ne tuovat turvaa ympärillesi. Et ole luuseri, olet selvinnyt taustat huomioiden hyvin että jaksat opiskella. Tosin vaikeat aamut viittaavat siihen että sinulla on jonkin verran ahdistuneisuutta. Jutteleminen jossain matalan kynnyksen paikassa voisi auttaa sinua hyväksymään itsesi ja näkemään itsesi arvokkaana. Tsemppiä!