Lue keskustelun säännöt.
Elämäni on ollut pääosin onnetonta
02.05.2015 |
ja olen joutunut kärsimään paljon, mutta yksi asia mistä olen todella tyytyväinen: olen saanut paljon kokemuksia ja aina, AINA elänyt täysillä.
Joskus aina tällä palstalla on kirjoituksia, kuin elämätön elämä kaduttaa ja tekemättömmät asiat ja kuinka elämä on ollut turhaa ja yksitoikkoista.
Nyt nelikymppisenä olen oikeassakin elämässä törmännyt ihmisiin, jotka valittavat samaa. En koskaa kehtaa vastata mitään, koska en osaa samaistua. Mulla on elämä takana, josta voisi tehdä vaikka kuinka monta elokuvaa tai kirjaa.
Vaikka se on ollut pääosin traaginen elämä, paljon on surua ja murhetta ollut, se on ollut keihtova, tapahtumarikas ja olen aina tarttunut haasteisiin ja pyrkiny toteuttamaan haaveitani sohvalla makoilun ja telkkarin katsomisen sijaan.
En halua kehuskella ja vääntää veistä haavassa, kuten sanoin, mulla on ollut hirvitttävänsti tuskaa ja elämäni ei täysillä elämisestä huolimatta ole ollut onnellinen, vaikka onnenhetkiäkin, niitä harvoja on ollut. On vaan mielenkiintoista, että niin moni kokee eläneensä tylsää ja elämätöntä elämää?
Nyt mietinkin, kuinka harvinaista se todella on, että kokee että on todella elänyt ns. täysillä? Kokeeko suurin osa ihmisistä, että elämä on jäänyt pääosin elämättä vai onko se tämän palstan tuoma illuusio?
Kommentit (26)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tervehdys ikäkollega! Minun elämäni on jäänyt elämättä kroonistuneen syömishäiriön vuoksi. Nyt jo terve, mutta 15-20 vuotta meni hukkaan, jota nyt poden ja maksan siitä loppuelämäni korkeaa hintaa. En koskaan kyennyt kunnolla opiskelemaan, joten se vaikuttaa merkittävästi työssä nyt ja jatkossa. Eli se eläminen, kokeminen, tavoitteet ja tunteminen on jäänyt elämästäni koko sairauden ajaksi.
Vastaukseni ei välttämättä nyt osu siihen mitä kysyit. Olen ehkä poikkeus sairasteluineni. Kirjoitan tämän kuitenkin siinä toivossa, että joku nuori syömishäiriöinen hakee ja saa apua ajoissa. Itsekin hain, mutta hoito oli tuohon aikaan onnetonta.
Hyvä, jos tunnet noin. Minua ei kiinnostaisi "täysillä eläminen", jos se tarkoittaisi pelkkää kärsimystä. Toisaalta tuo määritelmäkin taitaa riippua ihmisestä itsestään. Jonkun mielestä ei voi elää täysillä, jos ei tartu jokaiseen mahdollisuuteen, mitä vastaan tulee. Olen eri mieltä, enkä käsitä, miten edes voisi elää vain puoliksi, jos kerran henki pihisee.
Tunnen samoin, elämäni on ollut pääosin traagista ja onnetonta. En oikein edes muista mitään hirveän onnellisia aikoja, pieniä hetkiä kyllä. Olisin kyllä mieluummin elänyt täysillä onnellisena kuin näin, täysillä onnettomana...
Kuinkahan mä elän? Jotenkin kyllä, on pari juttua, jotka ei vois olla paremmin, mut muu on sekaisin.
Olin yksinäinen ja kiusattu lapsena. Ikävät vanhemmat, isä hylkäsi perheensä. Opiskeluaika oli yksinäistä, syömishäiriö ja väkivaltainen poikaystävä, kun en ollut täysin yksin. Olen hakenut läheisyyttä ja huomiota seksin kautta, kun muuta ei ole ollut. Olen kyllä käynyt tyrkyllä vaikka missä turhaankin, vaikka olen ihan kaunis nainen ja täyspäiseltä vaikuttavakin kuulemma.
Opinnot jäi kesken, kun oli pätkätöitä ja opintotuki loppui. Keskittymiskyky katosi masennuksen ja huonojen miessuhteiden myötä, varmaan älykin vuosien mittaan. Jonkun tutkinnon ehdin suorittaa, mutta en ole koskaan saanut sillä töitä. Olen tehnyt ns. paskaduuneja ja joutunut mm. työpaikkakiusatuksi. Lapsena mut muuten raiskasi naapurin poika, unohdin mainita. En kertonut kellekään, koska häpesin, ei saanut kannella ja syytin itseäni. Myöhemmin äiti haukkui huoraksi muuten vaan, jostain syystä. Vuosikausiin en antanut kenenkään koskea itseeni, ainoa oli se naapurin poika.
Viime vuodet olen ollut työttömänä, peruspäivärahalla tietenkin. Vanhoista opinnoista on opintolainaa, jota on pakko lyhentää jo, maksan sitä siis peruspäivärahasta. Olen yksinäinen, on joku miesytävä, joka ehtii harvoin käymään. Tulee illalla ja lähtee aamulla, mutta on ainakin jotain. Jossain välissä sairastin syövän, tapasin toisenkin väkivaltaisen miehen, yhden juopon ja yhden, joka petti ja jätti.
Vietän lauantaipäivää täällä. onko tämä täyttä elämää? Olispa rahaa tehdä jotain, mikä tekee hyvää, mutta ei ole. Seuraa voisi löytyäkin, jotenkin mulla on jopa ystäviä, mutta en aina jaksa nähdä eikä ole rahaa tehdä mitään, mitä aina pitää, kun näkee ihmisiä. Koitan keksiä usein, mikä tekisi hyvää, mikä parantaisi oloa, mutta se tuntuu aika väkinäiseltä enkä jaksa aina tehdä mitään.
Mulla on kyllä harrastuksia, liikun ja syön yleensä hyvin. Käyn paikoissa ja tapaan ihmisiäkin, joskus. Mutta enimmäkseen istun yksin koneella ja ostan kaljaa, jos on rahaa. Halvinta mahdollista.
Miten eläisin täysillä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 15:29"]
Hyvä, jos tunnet noin. Minua ei kiinnostaisi "täysillä eläminen", jos se tarkoittaisi pelkkää kärsimystä. Toisaalta tuo määritelmäkin taitaa riippua ihmisestä itsestään. Jonkun mielestä ei voi elää täysillä, jos ei tartu jokaiseen mahdollisuuteen, mitä vastaan tulee. Olen eri mieltä, enkä käsitä, miten edes voisi elää vain puoliksi, jos kerran henki pihisee.
[/quote]
Ymmärsit väärin. Ei elämäni ole ollut "pelkkää kärsimystä", mutta mulla on ollut paljon tragediaa ja surua, ei ole ollut aikaa tylsistyä tai tuntea mitään eksistentiaalisia kriisejä.
Mä olen luonteeltani sellainen, että olen aina seurannut sydäntäni ja ollut rohkea, hypännyt juttuihin mukaan ja pyrkinyt toteuttamaan haaveitani. Olen tämän vuoksi saanut valtavan määrän elämänkokemusta. Vaikea selittää, ellei kerro koko elämäntarinaa! ;)
Olen tuntenut hirveästi erilaisia ihmisiä, ihan elämän äärilaidoiltakin, ollut mukana monessa, eri tilanteissa jne Mulla on myös taipumus ollut mennä kaikkiin ihaan hulluihin juttuihin mukaan päätä pahkaa. Elänyt välillä ihan veitsenterälläkin. Mulla on ollut niin paljon suuria tunteita ja voimakkaita kokemuksia, että elämäni on ollut rankoista vastoinkäymisistä (väkivaltaa ja sairastelua) huolimatta todella väkevää ja elämänmakuista. Koen todella eläneeni täysillä.
Mä koin jo 20 vuotta sitten, että olen varmaankin elänyt jotenkin enemmän kuin monet sen ikäiset ja kokenut kaikenlaista. Mun elämä ei ole ollut oikein koskaan tasaista, johtuen osittain ympäristöisstäni ja osittain luonteestani.
Tosiaan, olisin halunnut kuitenkin enemmän onnellisuutta ja ihania kokemuksia elämääni, mutta hei eihän se vielä ole ohi! Kyllä mun elämä tästä vielä jatkuu. Mietin vain syntyjä syviä, että jos vaikka nyt kuolisin, niin se ei olisi niin paha tragedia, koska olen kuitenkin elänyt eikä ainakaan ole mitään että "voih olisinpa elänyt enemmän"-katumuksia tms.
-ap
Mä ajattelin myös joskus parikymmpisenä, että olen kokenut ja elänyt. Nykyään en enää muista, kaipaan enemmän hyviä kokemuksia elämääni, vaikka jaksan ehkä tehdä vähemmän niiden eteen. Kaipaan enemmän lepoa ja yksinoloa, vaikka haluaisin seuraakin. Seurassa vasta ihminen olisi todellinen itsensä, olo paranisi. Mutta kun se väsyttääkin ja on huonoja kokemuksia. Yksin ei tarvitse jaksaa olla sosiaalinen eikä tapahdu mitään ikävää, jos ei mitään muutakaan. Joskus haluaisin kaikenlaista, mutta vaikka nyt en edes jaksa haluta. Miten jaksaisikaan, jos kituuttaa vuosikausia sairaana ja yksinäisenä, on vaikea uskoa että pääsisi vaikka ikinä enää edes lomalle. ja jos pääsiis, viihtyisikö, osaisko olla? Näin se elämä menee. Ohi?
7
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 15:51"]
[quote author="Vierailija" time="02.05.2015 klo 15:29"]
Hyvä, jos tunnet noin. Minua ei kiinnostaisi "täysillä eläminen", jos se tarkoittaisi pelkkää kärsimystä. Toisaalta tuo määritelmäkin taitaa riippua ihmisestä itsestään. Jonkun mielestä ei voi elää täysillä, jos ei tartu jokaiseen mahdollisuuteen, mitä vastaan tulee. Olen eri mieltä, enkä käsitä, miten edes voisi elää vain puoliksi, jos kerran henki pihisee.
[/quote]
Ymmärsit väärin. Ei elämäni ole ollut "pelkkää kärsimystä", mutta mulla on ollut paljon tragediaa ja surua, ei ole ollut aikaa tylsistyä tai tuntea mitään eksistentiaalisia kriisejä.
Mä olen luonteeltani sellainen, että olen aina seurannut sydäntäni ja ollut rohkea, hypännyt juttuihin mukaan ja pyrkinyt toteuttamaan haaveitani. Olen tämän vuoksi saanut valtavan määrän elämänkokemusta. Vaikea selittää, ellei kerro koko elämäntarinaa! ;)
Olen tuntenut hirveästi erilaisia ihmisiä, ihan elämän äärilaidoiltakin, ollut mukana monessa, eri tilanteissa jne Mulla on myös taipumus ollut mennä kaikkiin ihaan hulluihin juttuihin mukaan päätä pahkaa. Elänyt välillä ihan veitsenterälläkin. Mulla on ollut niin paljon suuria tunteita ja voimakkaita kokemuksia, että elämäni on ollut rankoista vastoinkäymisistä (väkivaltaa ja sairastelua) huolimatta todella väkevää ja elämänmakuista. Koen todella eläneeni täysillä.
Mä koin jo 20 vuotta sitten, että olen varmaankin elänyt jotenkin enemmän kuin monet sen ikäiset ja kokenut kaikenlaista. Mun elämä ei ole ollut oikein koskaan tasaista, johtuen osittain ympäristöisstäni ja osittain luonteestani.
Tosiaan, olisin halunnut kuitenkin enemmän onnellisuutta ja ihania kokemuksia elämääni, mutta hei eihän se vielä ole ohi! Kyllä mun elämä tästä vielä jatkuu. Mietin vain syntyjä syviä, että jos vaikka nyt kuolisin, niin se ei olisi niin paha tragedia, koska olen kuitenkin elänyt eikä ainakaan ole mitään että "voih olisinpa elänyt enemmän"-katumuksia tms.
-ap
[/quote]
Tuttua, ap. Se on varmaan pitkälti luonnekysymys. Itselläni on ollut ihan huonoa onnea matkassa ja sellaisia sairauksia ja tragedioita, joita en olisi voinut millään toiminnallani estää. Mulla on myös äärimmäisen voimakas kokemus elossa olemisesta, on aina ollut. Minäkin ole nyt (40 v.) lukenut hämmentyneenä niitä viestejä, joissa ihmiset kertovat kokevansa, etteivät ole edes ehtineet elää. Itse koen olevani niin voimallisesti elossa, että se usein sattuu.
Ja ei, en ole elämänkoululainen vaan korkeakoulutettu, vakituisessa haastavassa työssä, en harrasta mitään sekoiluja tms. Asia on paljon monisyisempi.
Ei ole oikeaa ja väärää tapaa elää. Ei ole olemassa mitään "täysillä elämistä" tms. Kaikki eletty aika on elettyä elämää ja jokaisen elämä on se oma. Jos olet onnellinen, olet elänyt hyvää elämää. Vaikka se olisi sitten vain kalliolla istuskelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja esimerkiksi itse en halua kokea kaikkea mahdollista elämässä omakätisesti. Minulla on hyvä mielikuvitus ja minulle riittää että luen tapahtuneen kirjasta tai näen elokuvassa tai kuulen jonkun tehneen niin. Ei minun tarvitse sitä kokea vielä erikseen itse.
Oma elämäni on ollut ainakin täyttä paskaa. Nyt ja aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten elämäsi on ollut niin kurjaa mutta olet kumminkin onnistunut elämään täysillä? Sairaudet ja siitä johtunut rahanpuute on tuonut sen verran rajoituksia ja vaikeuksia elämään, että koen että en ole elänyt täysillä kuten siihen asti kun nuo asiat alkoivat. Tragediaa oli sitäkin ennen, mutta se ei sillä tavalla pilannut kaikkea.
Noinhan se menee, kun pitää itsensä aina pienessä kännissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitään en ole kokenut, mitään en ole saavuttanut. Ei ole parisuhdetta, kavereita, autoa, uraa, kunnon palkkaa, komeaa ulkonäköä. Ei mitään. Koko elämä mennyt yksin kotona ollessa tietokoneen äärellä ja kaupassa käydessä. Näin neljänkympin puolella kaikki alkaa vihdoin romahtaa kun ymmärtää kaiken olevan peruuttamattomasti ohi ja pilalla, mitään ei ole enää tehtävissä. Katumus ja katkeruus kasvaa eksponentiaalisesti vuosi vuodelta.
Leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä jo 52 vuoden ajan ja jos oikein paljon vituttaa niin laittaa tikun varpaan kynnen alle niin vitutus poistuu ainakin hetkeksi aikaa
Mitä ne naisten tuskat nyt yleensä on, itse aiheutettuja tyyliin:
jäin narskun kans suhteeseen vuosiksi tai tein muutaman abortin.
Psykopaatit ovat elämyshakuisia sekä narsistit!
Miten ap määrittelee "täysillä elämisen"? Päihteet, narkkaaminen ja vain itselleen eläminen? Nyt tuoksahtaa valko roska ja vanha viina..
Vierailija kirjoitti:
Mitään en ole kokenut, mitään en ole saavuttanut. Ei ole parisuhdetta, kavereita, autoa, uraa, kunnon palkkaa, komeaa ulkonäköä. Ei mitään. Koko elämä mennyt yksin kotona ollessa tietokoneen äärellä ja kaupassa käydessä. Näin neljänkympin puolella kaikki alkaa vihdoin romahtaa kun ymmärtää kaiken olevan peruuttamattomasti ohi ja pilalla, mitään ei ole enää tehtävissä. Katumus ja katkeruus kasvaa eksponentiaalisesti vuosi vuodelta.
Sama, sillä erolla että oon 40 v nainen, ja todella yritin saada noita kaikkia 20 vuotta, eri maissakin, muttei onnistunut mikään.
kommentteja keltään?