Onko normaalia, jos tavattuaan vanhempia kestää ainakin 2 päivää, että selviää henkisesti ja saa itsetuntonta takaisin?

Tavallaan ymmärrän, koska koen etten ole koskaan ollut vanhemmille mitenkään onnen ja ylpeyden aihe ja kai sitä aikuisenakin vielä toivoisi olevansa vaikka tietää, että se juna on mennyt jo. Ja ahdistaa vanhempien kommentit, joissa on aina joku heidän oma taustaoletus. Ja se, että oma perhe ja puoliso eivät kelpaa. On tehnyt jotenkin väärin aina.

Lumihiutalemaailmassa aivan normaalia.

Mulla sama veljen näkemisen jälkeen. Onneksi olen pystynyt keskustelemaan asiasta jollekin toiselle ja saanut näin näkökulmaa asiaan. Ongelmaksi on paikantunut hänen harjoittamansa ohjailu ja muu kontrollointi, joka ilmenee minulle hänen epätyytyväisyytenään minuun ja elämääni. Vain omien rajojen tiukempi ylläpito ja etäisyyden pitäminen ovat auttaneet tähän.

Menee jotenkin lukkoon, eikä pysty tekemään mitään järkevää pariin päivään. Menee ihan turtaksi.

Vierailija kirjoitti:

Lumihiutalemaailmassa aivan normaalia.

Ei tässä ole kyse lumihiutaleista, vaan ahdistavista vanhemmista. NIitäkin on vaikka sinä tietenkin olet saanut kasvaa kultalusikka suussa koko elämäsi.

Jos kirjoitat tapaamisista kuvauksen, niin voit sitten pohdiskella, mistä masennus tällä(kin) kertaa sai kimmokkeen ja missä kohtaa oman ajatuksenjuoksunsa voi haastaa. Tapaamisia voi rajoittaa niin paljon kuin mt vaatii.

Minulla toipumiseen vanhempien näkemisestä meni joskus viikkokin. Yhden kerran kun tulin kotiin vanhempien luota (asutaan eri kaupungeissa), puhuin vain kuiskaamalla pari päivää. Se herätti. Lopulta laitoin välit poikki vuosiksi ja voin paljon paremmin.

Joku aika sitten näin heitä sattumalta puoli tuntia ja tuntui, että pää poksahtaa. Miten voikin triggeröityä niin pahasti? Olen tullut siihen tulokseen, että itseään saa suojella, jos suku ja perheenjäsenet saa olon huonoksi, niin ei ole mitään velvoitetta olla tekemisissä.

Nojoo oma äitini on lipsautellut vaikka ja mitä esim. "olet pilalla" ja "kestä edes jotain". Kiitos.

Minä ihan itse valitsinkin masennuksen ja yleistyneen ahdistuneisuushäriön.

Minulla on oma perhe. Mies ja kaksi lasta sekä koira mutta ilmeisesti olen silti pilalla enkä kestä mitään hänen mielestään.

Loukkaantui ja ihmetteli kun muutin toiselle paikkakunnalle 300km päähän 5 vuotta sitten.

Mä yleensä taannuin aina niin, että teki mieli vain syödä ja nukkua. Vierailun ajan ja sen jälkeenkin. Ja musertava surun ja menetyksen tunne siellä lapsuudenkodissa ja -maisemissa. :( Ja mulla oli aika ankea lapsuus, ja myöhemminkin etäiset suhteet. Toinen vanhempani on sittemmin kuollut, ja toisella on alzheimer, eli hänkin on tavallaan poistunut kun on muuttunut niin paljon.

Ei minullakaan mikään positiivinen olo ole äitini puhelujen/kyläilyjen jälkeen.

Juu, mulla menee kai viikko pari ja usein tuntuu etten ehkä puolessakaan vuodessa ole täysin selvinnyt. Lisäksi mulle tulee siellä aina 2-3kg pysyvää painoa jota saankin sitten taas seuraavat viikot hiki hatussa tiputella kunnes jo äiti alkaa kolkutella, että taas pitäisi tulla heille hyvä kun olen viime kerrastakaan palautunut.  Sitten toki voin kieltäytyä mutta sitten saankin kamppailla jäätävän syyllisyyden tunteen kanssa. 

Ennen meni. Sitten kerran sanoin rohkeasti suorat sanat. Kerroin, että olen erittäin hyvin toimeentuleva ihminen ja en kaipaa heidän elämänohjeitaan. Tulen jo toimeen omillani. Lähden heti pois heidän luotaan, jos minun arvosteluni ei lopu. Sen jälkeen olen lyhentänyt vierailuja ja huomaan, että he todellakin varovat haukkumasta minua ja ratkaisujani.