Huhtihippusten ' 05 vk38

Kylläpä olet Kent tehokas! Itse suunnittelen kolmatta päivää tiskipöydän raivaamista... En ole saanut mitään aikaiseksi muutamaan päivään, kun on niin vetämätön olo.



Siunattu ruohonleikkaaja aloitti juuri projektinsa meidän pihassa. Laura on siis nenä kiinni ikkunassa ja seuraa tilannetta varmasti niin kauan kuin se kestää, ja kiljahtelee välillä: " kone!!, kone!!" : ). Kaikenlaiset koneet ovat meillä nyt ihan pop, ja kaivinkone on parasta kaikesta. Pitänee joku päivä matkustaa bussilla katsomaan sitä Hakamäentien risteyksen isoa työmaata; siellä varmaan riittää ihmeteltävää!



Kiiamarialle päiväunista.. Niiden tiimoilta olen kokenut yhtä sun toista, mutta juuri teidän tilannetta en. Sellaista meilläkin kyllä on, että Laura peuhaa nykyisin aika kauankin (ehkä 15min-30min) sängyssään tosi energisesti ennen nukahtamistaan. Tätä nykyä annan hänen rauhassa peuhata (vaikka aluksi tuntuikin, ettei se lopu ikinä!) peuhaamisensa ja yleensä nukahdan itse jo sen aikana siihen viereen meidän sängyllemme. Pikku hiljaa Laurakin väsähtää ja lopulta nukahtaa itsekseen. Meilläkin (viitaten Mareilaan) aikaistettiin jokin aika sitten päiväunille menoa, ja ehkä siksi Laura ei ole enää itkeskellyt (=huutanut) nukkumaan mennessään (ei ole yliväsynyt?). Varjopuolena on tällä hetkellä se, että unta riittää vaan vähän yli tunniksi... Huoh. Yöllä Laura nukkuu 10-11 tuntia, joten 11-12 tuntiin jää meidän vuorokautiset unet tällä haavaa.



Nyt loppui pihahommat ja täällä ollaan vähän levottomia. Taidamme ryhtyä välipalalle. Terkkuja kaikille!



t. Ompunäiti ja Laura



ps. niin, milloin se Katsuran LA olikaan?

Tämä äiti alkaa olemaan jo ihan l-o-p-p-u. Päiväunia ei ole vieläkään nukuttu ja tuolla poika juuri itkee väsymystään isälleen. Höh:(

Onko teistä moni vielä hoitovapaalla hippusen kanssa?





Entä onko joku saanut toisen lapsen heti perään niin, ettei ole käynyt töissä välissä ja esikoinen ei ole ollut hoidossa kun vauva on tullut? Kuinka olette pärjänneet isomman lapsen ja vauvan kanssa kotona?





Oma tilanteeni on se, että olen hoitovapaalla kun tarkoitus oli tehdä nämä kaksi lasta niin, etten käväise töissä välissä. Ajattelimme, että pienen lapsen paras paikka on kotona, koin päiväkodin tms. jotenkin negatiivisena. Nyt kadun tuota päätöstä ja PALJON! Olen käynyt päiväkodeissa tutustumassa ja olen yllättynyt positiivisesti kuinka lämminhenkisiä ne ovat. Lisäksi en aiemmin tajunnut, että 1,5 v. tarvitsee tosi paljon virikkeitä ja muiden lasten seuraa, oman äidin seura kyllästyttää. Käymme kyllä päivittäin puistossa ja avoimessa päiväkodissa mutta se ei tunnu riittävän. Lisäksi olisin varmaan itse pirteämpi jäädessäni ensi keväänä äitiyslomalle työpaikalta enkä hoitovapaalta. Miten pystyn tarjoamaan tarpeeksi virikkeitä ja toimintaa taaperolle kun talossa on pieni vauva. Olisiko kenelläkään omakohtaisia kokemuksia?

mä nimittäin vihdoin tein sen, mitä olen ajatellut 7 vuoden ajan aina kun lapset ovat olleet siinä syömisenopetteluiässä. Eli: leikkasin sellasen metriXmetri muovinpalasen ja säilytän sitä ruokailuhuoneen kaapissa. Aina kun A syö niin muovinpala alle. TODELLA helppo ja nopea siivota eikä sotkeudu lattia. En ymmärrä miksen ole aiemmin tehnyt... Nyt ehkä sain potkun pyllyyni kun ostin (jossakin ihme mielenhäiriössä) uuden vaalean villamaton ruokahuoneeseen. En vaan kestänyt ajatusta että siinä ekan päivän jälkeen on jauhelihakastikeläikät.... Niin, eli suosittelen kaikille jotka eivät jaksa poimia joka päivä lattialta tahmeita riisejä ja spagetin pätkiä yksitellen!



Kiiamaria, meidän keskimmäinen oli 1v8kk kun A syntyi. Meillä tosin oli aika ajoin au paireja jotta sain opintoni loppuun mutta päiväkodin poika alotti vasta nyt kun oli täyttänyt kolme. Meillä ei ole Amandan eikä oikeestaan tuon keskimmäisen kanssakaan ikinä ollut puutetta seurasta tai virikkeistä kun koko ajan pitää johonkin olla menossa ja täällä ravaa kavereita ja naapureita. Mutta siinä mielessä minulla on samat kokemukset, eli kolmesta pk:sta mulla on kokemuksia (sekä Suomessa että Saksassa) ja kaikki ovat olleet todella inhimillisiä ja mukavia. Työntekijät ovat tuntuneet aidosti pitävän työstään ja lapsista, syli on aina ollut tarjolla ja lapset alkutotuttelun jälkeen viihtyneet oikein hyvin.

Olen viettänyt juuri kaksi tuntia television äärellä, ja nyt on ihan tv-ähky olo. Piti kuitenkin tulla vielä tsekkaamaan, mitä tänne kuuluu : )



Kiiamaria, minäkin olen hoitovapaalla Lauran kanssa ja me ajattelimme niin kuin tekin, etten menisi lasten syntymän välillä töihin. Minuakin tosiaan huolettaa, miten sitten pärjään kahden kanssa. Pelkään lähinnä sellaisia juttuja, että arki katoaa käsistäni, etten hallitse ihan perusrutiinejakaan, etten saa ikinä nukkua ja olen tolkuttoman väsynyt, että vauva on vaikeampi kuin mitä Laura oli, oma minä katoaa vuosikausiksi jne.. Mutta tuota esikoisen virike-asiaa en ole tullut ajatelleeksikaan enkä jotenkin usko, että siitä ongelmaa tuleekaan. Uskon, että pelkästään pikkusisaruksen syntymässä on parivuotiaille hippusillemme " ohjelmaa" ihan riittämiin - jos mustasukkaisuus ei vaivaa, niin taapero varmaan mielellään osallistuu vauvan hoitamiseen ja leikittämiseen. Uskottelen itselleni myös, että Laura kasvaa koko ajan ja voi yhä enemmän osallistua kanssani kaikenlaisiin kodin juttuihin (siivouksiin, leipomiseen ym). Ja varmaan vauvan kanssa voi mennä yhtä lailla leikkipuistoihin (onhan sitten kesä!), joissa esikoinen voi sitten kiipeillä ja leikkiä muiden lasten kanssa. Kyllä varmaan kodin tarjoamat " virikkeet" riittävät ihan hyvin, en usko että siitä tarvitsee hirveästi olla huolissaan. Vai mitä mieltä te muut olette?



Tässä tilanteessa on varmaan vaan luotettava, että asiat sitten sujuvat jotenkuten; ei ehkä täydellisesti tai lähellekään, mutta sinne päin...! On se jännä, miten ennen ajattelin että ihmisillä nyt vaan on lapsia ja that' s it. Nyt vasta jotenkin tajuaa, miten paljon vanhemmuus (ainakin näin alussa) ihan todella vaatii; ihmisen kaikki voimavarat fyysisestä taloudelliseen, psyykkisistä puhumattakaan!



Näissä tunnelmissa hyvän yön toivotukset kaikille!

Ompunäiti 7+0

Kommentoin ekaksi tuohon pikkukakkos asiaan, tosin meillähän ikäeroa pojilla on 4v, mutta jotain laitan silti. Minun kaksi suurinta pelkoa raskauden aikana olivat, että vauva on iso ja vaativa. Molemmat toteutuivat, ja nyt voin sanoa, että hengissä selvisin. Synnytys oli paaaljon helpompi kuin esikoisen, joka oli pikkuinen 3,100. Antonhan oli 4,205. Ja vauva arjesta osasi nauttia enemmän, vaikka vauva oli itkuinen ja vaativa, silti nautin siitä täysillä. Pari vinkkiä, miten sen arjen saa sujumaan



-kantoliina (Anton oli koko ajan liinassa)

-tekee parin päivän ruoan valmiiksi

-nukkuu päiväunet vauvan ja taapeeron kanssa

-antaa itselle anteeksi (jos koti ei ole niin justiinsa)

-pistää miehen illalla hommiin (meillä ei onnistunut, kun mies tulee niin myöhään kotiin)

-ulkoilu on pienen kanssa helppoa, vauva liinaan/rattaisiin ja ulos

-esikoisen voi viedä vaikka puistotädille pariksi tunniksi

-jos on varaa, niin lastenhoitajan voi palkata välillä viemään esikoinen ulos/leikittäämään esikoista sisällä.



Noista virikkeistä, mielestäni Antonille riittää ihan vaan tavallinen arki vielä pitkään. Otan pojun mukaan kotihommiiin, luetaan, maalataan sormiväreillä (hauskaa), piirretään, tai ollaan vaan ja sylitetellään. Toki ulkoillaan.Kiiamarian kysymykseen, minä olen vielä hoitovapaalla, tosin töihin menen ennen kuin meille kolmatta tulee (mikäli ei vahinkoa satu). Mutta yhä edelleen, uskon, että kaikki menee hyvin ja arkikin löytyy omalla painollaa.



Juu noista sormiväreistä, Anton rakastaa maalata niillä. osoittaa vativasti aina väriä mitä haluaa ja suttaaa sillä paperia. Oli tosi hyvä ostos.



nyt ei muista, mitä muuta piti kommentoida, joten toivottelen teille oikein mukavaa päivää



Mareila+Anton

Samoja mietteitä on minullakin Ompunäiti, jo nyt yhden lapsen kanssa tunnen näin. Meillä taitaa olla supervilkas (vaikkakin ujosteleva) lapsi kun koko ajan on menossa ja hyppii seinille ellei ole tarpeeksi actionia. Jotenkin toivon, että toinen lapsi olisi rauhallisempi.



Allekirjoitatteko useamman lapsen äidit sen, että jos eka lapsi on vilkas, on toinen rauhallisempi ja jos eka lapsi on rauhallinen, on toinen vilkkaampi? Näin olen ainakin itse kuullut ja tuttavapiirissä on pari esimerkkiäkin. Onhan niitä poikkeuksiakin tietysti.



Entä pitääköhän paikkansa hyvin mustavalkoinen ajatus, että tytöt ovat rauhallisempia kuin pojat?



Mareila, kiitos hyvistä vinkeistä. Minulle tuottaa vaikeuksia " hyväksyä" lapsiperheen tyypilliset sotkut kotona kun tykkäisin kodin olevan aina tiptop...sitä pitää ihan opetella totuttelemaan siihen että keittiön matto on koko ajan leivänmuruja ja ruokatahroja täynnä jne...



Ah tätä rauhaa kun sain pikkuisäntämme nukkumaan vihdoinkin!

Ei mitään uutta taivaan alla, kunhan taas tulin saarnaamaan/valamaan uskoa ;-)



Te, jotka uutta vauvaa odotatte, älkää murehtiko tulevia liikoja !!!! Asioilla on taipumus suttaantua.

Päiväkodeista sen verran, että suurin osa on todella hyviä hoitopaikkoja, henkilökunta on ammattimaista ja juu kavereita riittää... mutta, mutta, mutta. Älkää ystävät pienet murehtiko esim. virikkeiden vähyyttä. Pienelle lapselle (lue= alle 3 vee.) riittää aivan hyvin touhuilu kotona äidin ja vauvan kanssa. Jos ajattelette, että pienten ryhmässä on periaatteessa 1 aikuinen / 4 alle 3 vuotiasta kohti ja tämäkin vain keskellä päivää ja jos/kun kaikki aikuiset ovat paikalla. Sitten laskette paljon teillä menee aikaa taaperon perushoitoon ( syöminen, vaipan vaihto, pukeminen, riisuminen). Nyt, kun rupeatte ynnäämään näitä yhteen, niin ei siinä hirveästi jää aikaa yksilölliseen huomioimiseen ja sylittelyyn.

Mitä kavereihin tulee, niin lapsi alkaa vasta noin 1½-2 vee leikkimään rinnakkaisleikkejä (eli leikkimään vierekkäin, mutta ei yhdessä!!!!) Vasta lähempänä 3 vuotta lapset alkavat leikkimään todellisia yhteisleikkejä ja silloin toki kavereiden merkitys korostuu !!!



Jokainen vanhempi, joka jaksaa sen verran, että antaa lapselle silloin tällöin sakset ja kasan sanomalehtiä leikeltäväksi, paperia ja liituja/vesivärejä ( hienomotiriikka, silmän ja käden yhteistyö) , kävelee puistoon (liikunta, liikennesäännöt, toiset lapset 0 sosiaalisten taitojen harjoittelu), käy silloin tällöin metsässä (lue= eri tasoinen maasto), lauleskelee (soittaa vaikka kasetilta lauluja), keskustelee lapsen kanssa päivisin ( pohjaa kielenkehitykselle ja sanavarastolle), lukee kirjasen silloin tällöin TARJOAA TÄYSIN RIITTÄVÄN PAKETIN PIENELLE TAAPEROLLE.

Puhumattakaan siitä, kuinka paljon lapsi saa kuitenkin yksilöllistä huomiota ja sylittelyä osakseen ;-)



Te olette loistavia äitejä ja pärjäätte varmaan uusienkin tulokkaiden kanssa :-) Mareila olikin koonnut oikein hyvät kikka kolmoset ja vinkit arjen sujumisen helpottamiseen ja keksitte varmasti tukun lisää tilanteen niin vaatiessa!!!!!!



Ei mulla muuta....poistuu hän

Te esikoisten vanhemmat tunnette noin todennäköisesti siksi, että olette esikoisen vanhempia!!!!!!!! Kaikki me olemme kerran sen esikoisen saaneet ja olleet aivan yhtä pihalla ajoittain, koska kaikki on uutta ja ihmeellistä, tilanteet vaihtuvat kokoajan, kehitys tapahtuu hurjaa vauhtia. Niin ja ehkäpä ennenkaikkea emme ole tottuneet niin tiiviisti elämään jonkun toisen ehdoilla ja luopumaan omista toiveista/ ajatuksesta miten jonkin asian kuuluisi/ tulisi mennä.

Toisen lapsen kanssa olette jo kokeneempia, ettekä saa harmaita hapsia jokaisesta vingahduksesta tai näppylästä. Ja ennen kaikkea, se ei ole enää täysin uusi ja tuntematon tilanne :-)



Mitä tuohon rauhallisuuteen tulee, niin meillä oli esikoinen supervilkas, keskimmäinen todella rauhallinen ja Elmo sitten jotain siitä väliltä.

Useinmiten pojat ovat niitä villeimpiä, mutta toisaalta luulen, että yhteiskunta aika karskillakin tavalla hioo alusta lähtien tytöistä rauhallisempia ja " kiltin" tytön rooliin ottavia ja toisaalta taas sallii poikien olla tarzaneita ja supersankareita ( lue villit, äänekkäät leikit)

Mä uskon siihen että alle 3 vuotiaalle riittää tavallinen arki ilman sen ihmeempiä ulkopuolisia virikkeitä. Siis tietysti toisten lasten seuraan ja jonkinlaiseen tekemiseenkin olisi hyvä tutustua. Nykyään kaikki pitäisi olla niin elämyksellistä! Kyllähän meidänkin neiti on välillä turhautuneen oloinen, mutta se on lähinnä mun viitseliäisyydestä kiinni miten siitä päästään yli. Se " vaihtelu" arkeen ei kuitenkaan tarvii olla mitään maita mullistavaa. Meillä esim. sedän luo koiria katsomaan on jo huisin hauskaa.

Ei millään pahalla, mutta luottakaa itseenne hyvät mammat! Mä oon ite mennyt hoitoon aikoinani vasta eskariin ja en ainakaan muista kokeneeni lapsuuttani mitenkään vaillinaiseksi.

Kyllä muakin jännittää mitä uusi vauva keväällä tuo tullessaan. H oli niin helppo, että olen aivan varma että tulokas on koliikkivauva, H on mustis, mä en saa nukkua ikinä ja talo on kuin pommin jäljiltä. Enkä mä koskaan jaksa lähteä kahden lapsen kanssa sieltä metsän keskeltä mihinkään ja molemmista lapsista tulee juroja metsäläisiä. No ei vaan, nää on niitä synkän hetken mietteitä. Täälläkin on monta mammaa joilla on useampi lapsi ja silti he ovat aivan järjissään olevia mukavia ihmisiä! Kyllä me muutkin selvitään!



Onnittelut siis Kiiamarialle ja Errj:lle! Mitenkäs Errj:n rv:t tai la?



Mukavaa viikonloppua kaikille!



mallu 14+3 ja H 260405

Kiitos sinnekin siis uskon valamisesta!



Tosta vilkkaudesta. Meidän TYTTÖHÄN ei ole mitenkään kauhean rauhallinen tytöksi. Ei se mikään päätön menijä ole, mutta tunnen rauhallisempia poikiakin kuin hän. En siis itse allekirjoita tota sukupuolisidonnaista vilkkautta.

Olette aivan ihania; tällä kertaa Mareila, Vaakamom ja Mallu!



Kaikki tuntemani ihmiset ovat todella sanoneet, että toisen / kahden lapsen kanssa asiat sujuu yllättävänkin hyvin ja helposti. Pakkohan siihen on siis alkaa uskoa! Itselläni näitä kauhuskenaarioita nousee varmaan sen seurauksena, että olen nyt niin tajuttoman väsynyt ja veto pois. Onneksi tämä on ainakin yleensä vain ohimenevää!



Jaa mutta nyt Laura heräilee tuolla. Nukkuikin tänään 1,5 tuntia, jee.



Lämpimät terkut kaikille,

t. Ompunäiti

Sen verran, meillä SUPERhelpon esikoisen jälkeen tuli vaativa kuopus. Ja vilkkauteen, uskoisin sen olevan enemmän tempperamentti kysymys kuin sukupuoli sidonnainen juttu. Ja onhan valloillaan yhä edelleen käsitys, että pojat on vilkkaampia ja se on ok.



Ihanaa, jos voidaan auttaa ja tukea teitä pikkukakkosen saajia ja muistakaa odotusaikana hormonit heittelee ja ajautkset ovat lievästi sanottuna kummallisia välillä



Nyt välipalaa pojulle



Mareila+Anton

Minäkin voin vain allekirjottaa edellisten kommentit useammasta lapsesta!

Vähän tyypistä riippuu mutta minulle esikoisen vauva-aika oli vaikeinta, koska tunsin olevani niin yksin ja suoraan sanottuna tylsistynyt. Tuntui aika ajoin että pää hajoaa ja seinät kaatuu päälle kun vauva itkee eikä mihinkään pääse eikä ole mitään fiksua tekemstä.



No, nyt kolmen kanssa en ole edes ehtinyt ajatella tuollaisia, en ole ehtinyt murehtia vauvan itkuja tai muutakaan. Isommista on seuraa, he rytmittävät päivää ja auttavat jaksamaan. On pakko lähteä ulos ja tehdä juttuja. Kun täytyy tehdä toisille ruokaa, auttaa läksyissä, auttaa pukemisessa jne niin vauvan itkuun ei kertakaikkiaan samalla tavalla stressaannu. Vaikka Amandakin asui liinassa ekan puoli vuotta ja oli todella itkuinen, ei kelvanneet vaunut, ei auto, ei syli, ei lattia, niin silti minä nautin eri tavalla ja rakastuin pieneen ihanaan itkijään ensi silmäyksellä.



Rauhallisuuskysymykseen, meillä on esikoinen ja kuopus siis tyttöjä ja keskimmäinen poika. Tämä poikamme on luonteeltaan monin verroin tasaisempi ja rauhallisempi kun nuo pippuriset tytöt. Tuntuu, että poika pienestä iästään huolimatta on se sovittelija, joka lopulta antaa omat lelunsa, joka käy halaamassa ja pyytämässä anteeksi jne Tämä voi tietysti olla myös keskimmäisen lapsen " rooli" tai sitten vain luonnekysymys. Ei niin, etteikö poika osaisi raivota ja suuttua ja jopa riehua... Mutta siis nämä tytöt ovat olleet ihan erilaisia, aina on kiire ja kaikki pitää saada nyt ja osata nyt jne. Poika jo 1-vuotiaana aina sanoi kun piti lähteä että " odota, kohta" . Nytkin on sellanen että kun johonkin ollaan lähdössä niin kommentti on " odota, minä tulen kohta, ensin täytyy siivota" ja sitten se rupeaa oikomaan mattoja ja keräilemään verkkaisesti leluja =)

että kun esikoinen oli vauva niin hyvä jos sain koneellisen pyykkiä pestyä päivän aikana, jotenkin vaan ei onnistunut. Nyt ehdin pestä pyykkiä joka ainoa päivä, tehdä kaksi lämmintä ruokaa, siivota (ja niin kun eilen, pesin jääkaapin, siivosin kaikki keittiön kaapit ja kuurasin kaikki pinnat etikkapuhdistusaineella). Jotenkin itse olen muuttunut niin että en ajattele että voinko tehdä jotakin vaan teen ja jos pitää keskeyttää niin sitten pitää mutta jotenkin ne hommat aina saa hoidetuksi.

Minä olen tälläinen joka asiasta stressaaja joten rauhoittaa lukea näitä kirjoituksianne.



Mukavaa viikonloppua kaikille!



p.s. vauvapuolella ollessamme moni katseli Sydämen asialla-sarjaa, nythän se tulee perjantai-iltaisin, taitaa alkaa ihan kohta.

Mitäpäs teille kaikille kuuluu? Miten on viikonloppu mennyt?



Mä annoin molempina päivinä miehen nukkua yli kymmeneen ja nousin itse seitsemältä kukkujien kanssa... Mies sitten eilen vei lapset kolmeksi tunniksi leikkipaikalle ja tänäänkin menee iltapäivällä niin saan tehtyä töitä. Eli siis töitä olen pääasiassa tehnyt viikonloppuna.



Amandalla on nyt kyllä joku uhmakiukkukausi. Se vastaa ihan kaikkeen " nei" , ei halua tehdä yhtään mitään. Tai sitten tää perinteinen kuvio, itkee että mamman syliin ja ojentaa kädet, kun olen ottamassa niin rupeaa lyömään ja huutaa taas ei:tä, sitten heti mamman syliin ja samat lyömiset. On kyllä tosiaan niin kun joku uhma, eieieiei, haluun, en haluu, haluun, en haluu, ja koko ajan on jotenkin vihasen olonen! Mutta yöt on nyt vaihteeks taas ollu tosi hyviä eli on saattanut nukkua seitsemänkin tuntia putkeen. Huomasin että paras tapa kun A herää huutamaan, on itse asiassa olla kauheasti reagoimatta. Kun huutaa niin sanon vaan hiljaa mitä ja että tuutko viereen. Teen viereeni paikan ja sitten A yleensä siihen tuleekin itse, on vähän aikaa ja menee taas omaan sänkyyn. Mutta tämä on tietty taas joku hetkellinen kausi.



Vitsi, Amanda varmaan joutuu pian päiväkotiin kun mulla työt todenteolla alkaa. Tuntuu että nyt on huonoin mahdollinen aika kun sillä on juuri tämä kiukuttelukausi. Varmaan luulee että laitan rangaistukseksi tarhaan. Toivottavasti vähän helpottaa että isoveli on sitten samassa ryhmässä. Ihanaa myös että teen töitä free-sopimuksella ja alussa niitä on vain puolipäiväsesti eli lasten ei tarvi olla kun viitisen tuntia tarhassa eikä tarvita au pairia (mikä olisi ihan must täällä jos molemmat vanhemmat on töissä 8h/pvä).



Ei muuta. Voi, mitäköhän Mugskabille kuuluu??

Kiitos tuestanne - luin juuri viime viikon pinon ja itkin vuolaasti kannustuksianne lukiessani. Olen viikon ollut poissa kotoa, että mies on saanut miettiä...



Juuri on miehen kanssa puhuttu neljä tuntia (Helvin mentyä nukkumaan) meidän tilanteesta, mutta en jaksa oikein uskoa, että tämä tästä yhteiseksi elämäksi muuttuisi. En vain olisi ikinä uskonut, että meille voi käydä niin! Olin ihan varma, että kaikista maailman liitoista juuri meidän liitossamme asiat pystytään puhumaan ja sopimaan - niin kuin tähän mennessä pystyttykin! Nyt vain mies on alkanut epäillä, että hän on aina tehnyt päätöksensä vain siksi, että se on " oikein" tai " järkevää" - ettei hän olekaan halunnut näitä asioita.



Äääh. En jaksa pohtia enempää. Minun pohtimiseni kun ei kuitenkaan muuta tilannetta mihinkään. Parisuhdeterapeuttia minäkin ehdotin, mutta ei millään suostu. Olen jopa sanonut, että eikö 20 yhteistä vuottamme oikeuta kaikkeen mahdolliseen yrittämiseen ja apuun, mutta " ei" on vastaus. Ei sitä kai voi kahleissakaan sinne raahata?



Kai sitä pärjää aina jotenkin. Olen vain niin vihainen siitä, että mielestäni maailman paras mies ja maailman paras isä katoaa perheestämme! Luovuttaa. Kyllästyttyään minun virheisiini tai mihin lie. En sentään kanna syyllisyyttä teoistani, mutta katkera olen siitä, ettei hän halua enää yrittää. Omien sanojensa mukaan kun on yrittänyt jo niin kauan, että se ahdistaa. Ei kuitenkaan ole vielä osannut sanoa, haluaako eron vai ei...



No, tämä oli tällainen purkaus. Helvi ei onneksi vielä ole kai huomannut mitään, on ihana itsensä. Ja hymyilee aina isille tämän tullessa kotiin.