Häpeäni

Minun häpeäni

Minun häpeäni asuu keittiön laatikossa. Siinä laatikossa, johon mieheni ja lapseni eivät koskaan katso.
Se piilottelee siellä, tärkeännäköisten papereiden alla, kangaspussiin käärittynä.
Häpeäni, jota vain minä voi hävetä, koska samalla se on suurin salaisuuteni.

Häpeäni on kooltaan aika pieni, mutta sielussani se mullistaa kokonsa koko vartaloni mittaiseksi. Valloittaa minut ja vie tilan. Joskus en voi ajatella mitään muuta, kuin häpeääni. Kaivaten ja vihaten.
Häpeäni on myös käytännöllinen. Se on muovinen, jottei se herättäisi kilinällään huomiota, ja kirkas, jotta se toimisi mahdollisimman nopeasti ja pienellä määrällä.

En pidä häpeästäni. Vaikka salaa rakastankin sitä.
Se saa minut jaksamaan. Nostamaan vielä kerran jalan toisen eteen, kun tuntuu että matka keittiöstä eteiseenkin on maratonin mittainen.
Se saa minut jaksamaan illalla tiskikoneneen täytön, ja pyykkien viikkauksen, lelujen keräämisen, pöydän pyyhkimisen..
..vai kuvittelenko vain?
Se saa minut jaksamaan iltasadun lukemisen. Luen monta sivua, innostuneena ja eläytyen.
..olenko tuo minä?

-

Häpeäni sai minut viikonloppuna lyömään miestäni. Kovaa. Onneksi ilman apuvälineitä. Keittiömmehän on täynnä vaikka mitä teräaseita.
Mustelma siitä silti jäi.

Lapset olivat onneksi nukkumassa, ja riita sen verran pieniääninen, etteivät naapuritkaan kai kiinnittäneet siihen sen kummempaa huomiota. Osaan jo huutaa kuiskaten.
Mutta se säikäytti minut myöhemmin niin pahasti, että jalat meinasivat lähteä alta. Minäkö väkivaltainen? En ole koskaan ollut. Ja minähän rakastan miestäni.


Tänään minä vien häpeäni pois.
Piilotettuna vaunujen kahvasta roikkuvaan pullopussiin, alimmaseksi. Ikään kuin haluaisin senkin häpeävän. Olemassaoloaan. Mutta eihän se voi tuntea mitään.
Kaikki tunteet ovat minussa. Viha, pelko, itseinho..
Ja Häpeä.

Mutta tänään minä sanon häpeälleni:
-Sinä et voi, etkä saa hallita minua enää. Luulin että olet ystäväni, mutta en usko sitä enää. Häivy elämästäni, ja anna minun jatkaa ilman sinua.

Gloominati