Lue keskustelun säännöt.
Yksinäinen parisuhteessa?
Muija
26.12.2021 |
Olemme olleet naimisissa pian 20 vuotta. Me olemme hyvin tasa-arvoinen pari ja olemme aina olleet hyvin itsenäisiä. En edes muista kuinka kauan sitten minua alkoi kaivaa se, että emme tee mitään pariskuntana. Meillä on kaksi lasta ja ne ovatkin antaneet hyvän tekosyyn välttää yhdessä tekemistä joko ajan säästämiseksi tai siksi että molemmilla työssäkäyvinä ei vaan yksinkertaisesti ole ollut aikaa , oikeasti. Nyt kun lapset alkavat olla jo teinejä, tämä yksin suorittaminen ottaa jo ihan kunnolla päähän.
Meillä on kavereita molemmilla ja näin hiton pitkään kun ollaan oltu yhdessä, on kaveripariskunnatkin menneet naimisiin ja eronneet. Meille on ollut aina selvää että me ei olla se pariskunta joka kiehnää toisissaan, eikä voi yksin tehdä mitään. Mutta nyt olen havahtunut siihen että me ei muuten tehdä ikinä mitään kahdestaan, me tehdään asioita perheenä, lapset on aina mukana tai sitten täysin yksin.
Mieheni on monesti maininnut että jos hän jäisi sinkuksi hänellä ei olisi mitään tarvetta löytää uutta parisuhdetta, hän pärjäisi vallan hyvin ihan yksikseen. No sitä en epäile.
No miksi me sitten ollaan yhdessä? Perheen vuoksi vai tottumuksen vuoksi?
Mieheni on erittäin älykäs, hyvin koulutettu ja erittäin hyvä isä lapsilleen. Hän ei välitä urheilusta ja kun hän rentoutuu hän vetäytyy työhuoneeseensa pelaamaan jotain taistelupelejä tai soittaa kitaraa tai bassoa. Hän kohtelee minua kunnioittavasti ja hyvin. Hän ei vaan huomio minua juurikaan.
Minä teen töitä, toisinaan liikaakin, pitkiä päiviä. Käyn salilla ja lenkillä. Kadehdin salilla parikuntia jotka treenaa selvästi kimpassa. Minä olen se nainen siellä salilla jolla on ne luurit päässä ja keskittyy yksin siihen ohjelmaansa. Minä en saa miestäni salille sitten kilon paloinakaan.
Ja sitten vielä bonuksena, mieheni on lihonut viime vuosina ihan tolkuttomasti ja jopa omaan ulkonäköönsä välinpitämättömyys on alkanut tuntua jo siltä että hän ei jaksa panostaa siihen, ei ainakaan minun vuokseni.
On tullut jo monesti mieleen, että lähdenkö vetämään tästä parisuhteesta? Tietysti syyhän olisi ulkopuolisten silmissä minun, pinnallisen, turhasta valittavan muijan vika. Kaverit ja tutut sanovat, että te olette hyvä pari. Me ollaan yksinään mukavia molemmat, omalla tavallamme mutta ollaanko hyvä pari? Vain sen vuoksi, että minä olen jättänyt itseni niin monesti viimeiselle sijalle tässä perheessä?
Kommentit (16)
Jaaha, kevään lähtöön haetaan taas foorumilta vauhtia. Pikkujoulut taisi sujua kivasti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ole onnellinen että sinulla on joku elämässäsi. Minulla ei ole kumppania tai edes kavereita.
Aika samanlainen tilanne meilläkin ja pitkä liitto takana. Kohta me jäämme kaksin, kun viimeisin lapsikin muuttaa vuoden sisällä omilleen. En aio kuitenkaan erota vaikka emme olekaan enää toisillemme selvästikään ne tärkeimmät. Mies ei puhu mistään ja on hyvin sulkeutunut. Nyt, kun itse olen jo yli 50v, niin olen hyväksynyt asian. Vajaa 10v sitten kipuilin asian kanssa paljonkin ja mietin eroa. En enää.
Meillä oli hyvä parisuhde ja erosin kun kipinä puuttui. Oltiin 10v.
Kaverit sanoo aina, että on hyvä pari kohteliaisuuttaan. Sen todistusarvohan on lähellä nollaa. Ne näkee sen kulissin. Mutta sen takanahan voi mitä vaan tapahtua.
Mulla on oikeastaan vähän sama tilanne. Käyn yksin salilla. Pariskuntamatkoista on turha haaveilla niitä ei tule enää. Nähdään maanantaina Elixialla. Viimeinen päivä ennen sulkua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ole onnellinen että sinulla on joku elämässäsi. Minulla ei ole kumppania tai edes kavereita.
Tämä.
Mulla sama tilanne, tosin sillä erotuksella, että minä olen mies. Moikataan kun nähdään salilla!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä kuullostat ihan veljeni ex-vaimolta. Heillä oli suhteessaan juuri tuon tyylistä, molemmilla kiireinen ja aikaavievä työ, paljon työmatkoja ja molemmat hyvin jämptisti pitivät kiinni omista menoistaan ja omasta ajastaan, mutta lasten menot ja harrastukset hoisivat kyllä hienosti yhteispelillä. Nyt erosivat tässä muutama kuukausi sitten ja pitää oikeasti kehua kuinka aikuismaisesti ja kitkatta, näin ainakin ulkopuolisen silmin, osasivat hoitaa eronsa. Lapset viikko-viikko-systeemillä, sumplivat työmatkoja ja joustavat tarvittaessa puolin ja toisin. Ehkä heillekin kävi niin, että kun eivät oikein yhdessä tehneet mitään, niin lasten lisäksi ei mitään yhteistä ollutkaan? Mielestäni tuo ero oli kaikille paras ratkaisu, molemmilla on vielä aikaa löytää joku sopivampi puoliso. Tietääkseni kummallakaan ei uutta ole vielä kiikarissa. Molempiin on hyvät välit edelleen, ei se ero ainakaan minun mielipidettäni kumpaankaan muuttanut.
Miksi tuhlata elämä paskassa suhteessa? En kyl tajua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika samanlainen tilanne meilläkin ja pitkä liitto takana. Kohta me jäämme kaksin, kun viimeisin lapsikin muuttaa vuoden sisällä omilleen. En aio kuitenkaan erota vaikka emme olekaan enää toisillemme selvästikään ne tärkeimmät. Mies ei puhu mistään ja on hyvin sulkeutunut. Nyt, kun itse olen jo yli 50v, niin olen hyväksynyt asian. Vajaa 10v sitten kipuilin asian kanssa paljonkin ja mietin eroa. En enää.
Tuskin minullakaan on kanttia lähteä tästä liitosta. Mikä tuolloin 10 vuotta sitten sai sinut jäämään suhteeseen?
Mietin vielä mitä sellaista keksisin josta molemmat aidosti innostuisi, se saattaisi kääntää vielä tilanteen, ehkä. En tiedä, tai sitten keksi jonkin oman projektin taas johon suuntaan kaiken liikenevän energian niin eipähän tarvitse parisuhdetta pohtia :)
Kohtelee hyvin ja kunnioittavasti on hyvä suhde. Teetkö sinä samoin? Itselläni avioliiton viimeiset vuodet oli niin kylmää, että minulle puhuttu ja kosketukseni torjuttiin fyysisesti. Ei nukuttu yhdessä ei tehty mitään yhdessä kotonakaan. Selitystä en saanut.
Miten sinä huomioit miestäsi? Salille hän ei halua, joten oletko halunnut tehdä yhdessä jotain mistä mies nauttisi. Anna miehelle vinkki ja mahdollisuus keksiä kivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika samanlainen tilanne meilläkin ja pitkä liitto takana. Kohta me jäämme kaksin, kun viimeisin lapsikin muuttaa vuoden sisällä omilleen. En aio kuitenkaan erota vaikka emme olekaan enää toisillemme selvästikään ne tärkeimmät. Mies ei puhu mistään ja on hyvin sulkeutunut. Nyt, kun itse olen jo yli 50v, niin olen hyväksynyt asian. Vajaa 10v sitten kipuilin asian kanssa paljonkin ja mietin eroa. En enää.
Tuskin minullakaan on kanttia lähteä tästä liitosta. Mikä tuolloin 10 vuotta sitten sai sinut jäämään suhteeseen?
Mietin vielä mitä sellaista keksisin josta molemmat aidosti innostuisi, se saattaisi kääntää vielä tilanteen, ehkä. En tiedä, tai sitten keksi jonkin oman projektin taas johon suuntaan kaiken liikenevän energian niin eipähän tarvitse parisuhdetta pohtia :)
Lapset. Olemme perheenä tiivis yksikkö enkä halunnut rikkoa sitä. Ehkä, jos joku olisi tullut ja vienyt jalat alta, olisin voinut lähteäkin. Sen verran kärsin siitä, että mies ei halunnut mua enää henkisesti eikä hirveesti fyysisestikään. Mutta nyt on ihan ok olla tässä, kun minäkään en kaipaa enää toisen huomiota niin paljon.
Olenko kylmä ja nalkuttava eukko itse, no en ole. Parisuhteemme muistuttaa kyllä hiton paljon hyvää työkaveruutta. Molemmat kunnioittaa toista ja suorittaa yhteisen hyvän eteen. Toki kyllä fyysistä läheisyyttä on tavallisia työkavereita enemmän. Olet varmasti oikeassa, kun keksimme jotain yhteistä ja molempia kiinnostavaa asiaa (en tarkoita nyt seksiä) niin tämä suhde on vielä lämmitettävissä. En hitto tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuosta sun aloituksesta saa sen kuvan, että sulla on ns. "hyvä mies", eli mies, joka ei ajattele vain itseään ja on valmis panostamaan perheen eteen. Sikäli tuossa voisi olla mahdollisuus yrittää jotain niin, että mieskin lähtisi siihen mukaan. Kannattaisiko teidän harkita esim. pariterapiaa? Siinä olisi ainakin tukena se fiksu ammattilainen. Toisinkuin me palstamiehet ja -mammat ;).
Vierailija kirjoitti:
Ole onnellinen että sinulla on joku elämässäsi. Minulla ei ole kumppania tai edes kavereita.
Tämä. Koska tuiki tuntemattomalla ihmisellä, ei ole kumppaneita eikä kavereita, tulee sinun sen vuoksi kärvistellä omassa, ehkä hyvinkin huonossa liitossa loppu ikäsi. Ihan vain koska, ei toisellakaan. Huoh.
Jätä se sika