Lue keskustelun säännöt.
Kuolemanpelko
17.03.2015 |
Mulla on viime aikoina alkanut tulla kuolemaan liittyviä ajatuksia. Eilen tuli mieleeni sellainen kuva, että kävelen järven jäällä ja yhtäkkiä jää murtuu altani ja putoan veteen. Olen hyvä uimari ja ehkä hetken aikaa jaksaisin sinnitellä pinnalla. Mutta sitten tunsin elävästi sen epätoivon, joka tulee siinä vaiheessa kun tajuaa, että ei mitenkään pääse omin avuin takaisin jään päälle ja kun tajuaa, että jossain vaiheessa voimat loppuu tai tulee hypotermia ja sitten hukkuu. Kamala epätoivo siitä, että en tullut kertoneeksi lapsille tarkalleen minne olen menossa. Raukat joutuvat ehkä elämään pitkäänkin epätietoisuudessa, ennen kuin minun ruumiini löydetään. En siis periaatteessa pelkää niinkään itseni puolesta, vaan sitä että lapseni joutuisivat kokemaan sen hirveän tuskan.
Toinen järkyttävä mieleeni tullut ajatus on se, että 8-vuotias poikani vajoaisi yhteisellä uintireissullamme (ilman luotettavaa aikuista poika ei pääse uimaan) pinnan alle enkä huomaisi tapahtunutta ajoissa. Tai vaikka huomaisinkin heti, ei häntä ehdittäisi ajoissa auttamaan. Poika tykkää hyppiä laiturilta (on hyvä uimari), mutta mitä jos hän lyö päänsä veden alla tai jää johonkin kiinni. Syvästä vedestä ei välttämättä heti löydä hukkunutta ihmistä. Kuvittelen mielessäni sen tunteen, kun pitelisin omaa lastani hengettömänä sylissäni. Se on ihan hirvittävä, suunnaton tuska.
Lapseni ovat minulle tärkeintä elämässäni. He ovat ihan hirvittävän rakkaita. Yritän kuitenkin antaa heidän elää liikaa rajoittamatta, mutta minusta on alkanut tuntua, että se tuntuu päivä päivältä vaikeammalta. En ole vielä antanut poikani aloittaa pyöräilykautta, koska pelkään että pyörästä pettää jarrut ja hän ei saa alamäessä vauhtia pysähtymään ja ajaa suoraan autoa päin. Tämän vuoksi selitän lapselle tekosyitä, että vielä on liian kylmä ilma pyöräillä tai että pyörä pitää ensin viedä huoltoon. (Itselleni kävi niin, että vastikään huolletusta pyörästäni petti jarrut ja olin vähällä ajaa alamäessä suoraan järveen. Pelastin itseni kaatamalla pyörän, vaikka satutinkin siinä itseni aika pahasti. Mutta tämä siis todisti, että pyöräilyssä on aina riskinsä).
Minusta tuntuu, että ilman lapsiani elämällä ei ole mitään väliä. Lasteni takia olen täällä. En varmasti jaksaisi elämää ilman heitä. Silti koen syyllisyyttä päivittäin siitä, että en todellakaan jaksanut olla hyvä äiti, silloin kun he olivat aivan pieniä. Silloin äitiys oli minulle raskas taakka. Minulla meni itselläni (yksinhuoltajana) niin huonosti, että välillä laiminlöin heitä, vaikka en olisi halunnut.
Kommentit (5)
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 10:27"]
Mulla oli tuollainen kuolemanpelkovaihe jossain 30-35 vuoden iässä. Pelkäsin niin omaa kuin lasten kuolemaa, ja järkytyin syvästi kaikista kuolemaa koskevista uutisista. Mutta jotenkin psyyke käsitteli kai sen pelon koska enää en pelkää kuolemaa mitenkään, pidän sitä luonnollisena osana elämää eikä ajatus omasta eikä muiden kuolemasta järkytä erityisemmin.
[/quote]
Olen juuri tuota ikäluokkaa. Rationaalisesti ajatellen, juuri tuotahan kuolema on. Luonnollinen osa elämää. En vaan usko, että mitenkään jaksaisin elää, jos lapseni kuolisivat. En jaksaisi elää sen tuskan kansssa, mutta en toisaalta voisi itseäni tappaakaan. Pelkään siis, koska kuolema on tietenkin aina mahdollinen. Tilanteessa kuin tilanteessa. Järkyttävintä olisi, jos jotenkin itse omalla huolimattomuudellani aiheuttaisin tai edes mahdollistaisin omien lasteni kuoleman.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 10:44"]
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 10:27"]
Mulla oli tuollainen kuolemanpelkovaihe jossain 30-35 vuoden iässä. Pelkäsin niin omaa kuin lasten kuolemaa, ja järkytyin syvästi kaikista kuolemaa koskevista uutisista. Mutta jotenkin psyyke käsitteli kai sen pelon koska enää en pelkää kuolemaa mitenkään, pidän sitä luonnollisena osana elämää eikä ajatus omasta eikä muiden kuolemasta järkytä erityisemmin.
[/quote]
Olen juuri tuota ikäluokkaa. Rationaalisesti ajatellen, juuri tuotahan kuolema on. Luonnollinen osa elämää. En vaan usko, että mitenkään jaksaisin elää, jos lapseni kuolisivat. En jaksaisi elää sen tuskan kansssa, mutta en toisaalta voisi itseäni tappaakaan. Pelkään siis, koska kuolema on tietenkin aina mahdollinen. Tilanteessa kuin tilanteessa. Järkyttävintä olisi, jos jotenkin itse omalla huolimattomuudellani aiheuttaisin tai edes mahdollistaisin omien lasteni kuoleman.
AP
[/quote]
Samanlaisia ajatuksia oli itsellänikin. Olen yksinhuoltaja, ja usein mietin ihan pakkomielteisesti ja ahdistuneena erilaisia hirvittäviä skenaarioita kuten että mitä jos kuolen vaikka aivoverenvuotoon kotisohvalle. Lapsi oli pieni, ja päässäni pyöri kauhuskenaariot siitä miten äiti olisi kuollut sinne sohvalle, lapsi huutaisi nälkää ja vähitellen nääntyisi kuoliaaksi nälkään hänkin kituen ja kärsien, kun ei kukaan ajoissa tajuaisi mitä on tapahtunut. Pelkäsin välillä myös hysteerisesti sairauksia niin lapsen kuin itseni suhteen, ja olin näkevinäni merkkejä vakavista sairauksista ihan normaaleissakin asioissa. Koko elämä tuntui välillä merkityksettömältä ja ahdistavalta, kun se on niin hauras ja tuntui olevan täynnä tuskaa ja surua ja kuolemista ja sairautta.
Kai sitä lopulta vaan ihan väsyi pelkäämään, vietettyään niin monet illat ja yöt ahdistavien ajatusten ja pelkojen kourissa, välillä paniikkikohtausten rajamailla. Elämässäni tuli myös oikeita menetyksiä, rakkaan koiran ja parin sukulaisen kuolema siinä vaiheessa, joiden seurauksena ensin ahdistus kuolemasta lisääntyi mutta lopulta poistui. Mutta en tosiaan tiedä sitä millainen psyykkinen prosessi se oli joka johti kuolemanpelon poistumiseen ja rentoon hetkessä elämiseen - se prosessi tuntui tapahtuvan itsestään ja jossain alitajunnassa, järjen tason alapuolella. Yhtäkkiä vaan huomasin, etten enää pelkää, ja hyväksyn sen että mitä vaan voi tapahtua, mutta en sure yhtään silloin kun ei ole parhaillaan surtavaa.
t. 2
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 10:52"]
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 10:44"]
[quote author="Vierailija" time="17.03.2015 klo 10:27"]
Mulla oli tuollainen kuolemanpelkovaihe jossain 30-35 vuoden iässä. Pelkäsin niin omaa kuin lasten kuolemaa, ja järkytyin syvästi kaikista kuolemaa koskevista uutisista. Mutta jotenkin psyyke käsitteli kai sen pelon koska enää en pelkää kuolemaa mitenkään, pidän sitä luonnollisena osana elämää eikä ajatus omasta eikä muiden kuolemasta järkytä erityisemmin.
[/quote]
Olen juuri tuota ikäluokkaa. Rationaalisesti ajatellen, juuri tuotahan kuolema on. Luonnollinen osa elämää. En vaan usko, että mitenkään jaksaisin elää, jos lapseni kuolisivat. En jaksaisi elää sen tuskan kansssa, mutta en toisaalta voisi itseäni tappaakaan. Pelkään siis, koska kuolema on tietenkin aina mahdollinen. Tilanteessa kuin tilanteessa. Järkyttävintä olisi, jos jotenkin itse omalla huolimattomuudellani aiheuttaisin tai edes mahdollistaisin omien lasteni kuoleman.
AP
[/quote]
Samanlaisia ajatuksia oli itsellänikin. Olen yksinhuoltaja, ja usein mietin ihan pakkomielteisesti ja ahdistuneena erilaisia hirvittäviä skenaarioita kuten että mitä jos kuolen vaikka aivoverenvuotoon kotisohvalle. Lapsi oli pieni, ja päässäni pyöri kauhuskenaariot siitä miten äiti olisi kuollut sinne sohvalle, lapsi huutaisi nälkää ja vähitellen nääntyisi kuoliaaksi nälkään hänkin kituen ja kärsien, kun ei kukaan ajoissa tajuaisi mitä on tapahtunut. Pelkäsin välillä myös hysteerisesti sairauksia niin lapsen kuin itseni suhteen, ja olin näkevinäni merkkejä vakavista sairauksista ihan normaaleissakin asioissa. Koko elämä tuntui välillä merkityksettömältä ja ahdistavalta, kun se on niin hauras ja tuntui olevan täynnä tuskaa ja surua ja kuolemista ja sairautta.
Kai sitä lopulta vaan ihan väsyi pelkäämään, vietettyään niin monet illat ja yöt ahdistavien ajatusten ja pelkojen kourissa, välillä paniikkikohtausten rajamailla. Elämässäni tuli myös oikeita menetyksiä, rakkaan koiran ja parin sukulaisen kuolema siinä vaiheessa, joiden seurauksena ensin ahdistus kuolemasta lisääntyi mutta lopulta poistui. Mutta en tosiaan tiedä sitä millainen psyykkinen prosessi se oli joka johti kuolemanpelon poistumiseen ja rentoon hetkessä elämiseen - se prosessi tuntui tapahtuvan itsestään ja jossain alitajunnassa, järjen tason alapuolella. Yhtäkkiä vaan huomasin, etten enää pelkää, ja hyväksyn sen että mitä vaan voi tapahtua, mutta en sure yhtään silloin kun ei ole parhaillaan surtavaa.
t. 2
[/quote]
Kiitos. Lohduttavaa luettavaa. Sain tekstistäsi vähän uskoa siihen, että kuolema kuuluu elämään, jokainen kuolee joskus, joku aikaisemmin ja joku myöhemmin. Vaikka olisi se elämä kyllä järjettömän tyhjää ja sisällyksetöntä, jos omat lapsensa menettäisi.
AP
No veteen hyppiminen nyt onkin ihan pälliä. Ei se ole kenellekään välttämätöntä.
Mulla oli tuollainen kuolemanpelkovaihe jossain 30-35 vuoden iässä. Pelkäsin niin omaa kuin lasten kuolemaa, ja järkytyin syvästi kaikista kuolemaa koskevista uutisista. Mutta jotenkin psyyke käsitteli kai sen pelon koska enää en pelkää kuolemaa mitenkään, pidän sitä luonnollisena osana elämää eikä ajatus omasta eikä muiden kuolemasta järkytä erityisemmin.