Lue keskustelun säännöt.
Miten reagoitte vauvan turhautumisesta/tylsistymisestä johtuvaan itkuun?
10.03.2015 |
Minulla on 8kk vanha vauva, joka on selkeästi varsin kovatahtoinen tapaus. Tuntuu, että vauvalta palaa hermot vähän väliä, tylsistyy herkästi ja vaatii todella paljon aktiviteetteja.
Juuri meneillään vähän hankalampi ajanjakso taas. Oppi ryömimään, tekee samalla myös hampaita ja potee lievää eroahdistusta. Tuntuu, että em. asiat ymmärrettävästi lyhentävät vauvan pinnaa ja viihtyvyyttä entisestään. Vauva saa raivokohtauksen heti, kun pitäisi vaipanvaihdossa olla hetki paikoillaan, samoin pukiessa/riisuessa. Syöminen ei myöskään kiinnosta ja aiheuttaa huutoa. Lattialla väsähtäessään ei oikein jaksa sylissäkään viihtyä. Asioiden kieltäminen, estäminen ja pois siirtäminen johtavat myös raivoon.
Tästä johtuen tuntuu, että melkein jatkuvasti vauva itkee ja huutaa kiukkuaan. Ymmärrän kyllä syyn, mutta en osaa tehdä mitään, kun vauva ei sylittelystä, höpöttelystä ja leikittämisestä piristykään. Itselleni on helpompaa kestää tätä kitinää ja huutoa, kun en juuri reagoi siihen. Kun se vaippa on vain vaihdettava, vaatteet puettava/riisuttava, tiettyihin paikkoihin ei saa mennä tai koskea kaikkiin juttuihin, vaikka vauvalla kuinka menisi hermo niihin asioihin. Mietinkin, että kun mikään ei tunnu noihin tepsivän, niin onko siitä haittaa, jos vain olen vauvan kanssa niin kuin vauva ei itkisikään vai pitäisikö aina itkun tullessa silittää, halata, suukottaa, höpöttää tai tehdä kaikkensa vauvan viihdyttämiseksi oli siitä hyötyä tai ei? Ja nyt siis kyseessä ne itkut, jotka selkeästi johtuvat tylsistymisestä tai harmituksesta (ei väsy-, nälkä-, kipuitkua).
Kommentit (3)
Meillä tytär oli tuollainen, ja minä katsoin parhaaksi olla reagoimatta. Jutella vaan iloisesti ja tehdä hommat mitä pitää, tai olla tekemättä (jos esim. vaati huutamisellaan seuraa kun vaikka siivosin tai laitoin ruokaa), kuin ei huomaisikaan kiukkuitkua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan syliin, suukotan, lasken takaisin lattialle eri paikkaan ja annan uuden lelun käsiin.
Meillä esikoinen oli rauhallinen, ja rauhoittui helposti höpöttelystä jos meinasi turhautua. Kuopus oli toista maata, aloitti sen turhautumishuudon heti kun koliikista oli päästy. Ja se tosissaan oli sellaista kiukkuhuutoa.
En minä jaksanut siihen aina reagoida, koska se kitinä ja huuto oli oikeastaan jatkuvaa. Mutta, koska esikoista ei vaan voi pitää huutavan vauvan kanssa pienessä kämpässä ilman että lapsi ahdistuu, oltiin paljon pois kotoa kerhoissa tms. Siellä pienempikin rauhoittui, koska sitä virikettä oli niin paljon. Ongelmana oli sitten se, että koska tämä huutaja on herkkä lapsi, hän ylikuormittui niistä virikkeistä, ja sitten oli yötkin sitä että lapsi näki levottomia unia.
Lapsi on vieläkin todella helposti hermostuva, on nyt neljän. Koko ajan vähän helpottaa, mut olen siihen kiukkuun ja uhmaan jo kyllästynyt. Huumori auttaa, mutta kuka oikeasti jaksaa neljää vuotta heitellä kuperkeikkoja, kun haluaisi vain, että lapsi olisi edes vähän vähemmän hankala.
Meillä tyypillinen aamu yhdeksänkuisen kanssa oli sellainen, että pientä otti pattiin heti aamusta jokin juttu. Vaipanvaihto, aamupesut, aamupuurot oli yhtä äheltämistä ja kätinää. Pukeminen, ja varsinkin ulkovaatteiden pukeminen ei koskaan mennyt ilman karjumista. Rattaissa karjuttiin, koska kuka hullu yhdeksänkuinen nyt rattaissa istuu kun jalatkin on keksitty, harmi vaan ettei ne siinä iässä vielä kantaneet. Puistossa toveri rääkyi joko sylissä, hiekkalaatikolla tai keinussa, ja sitten oli aika aloittaa nälkä-ja päikkärikitinät. Ja sitä rataa.
Ja nykyään aamu alkaa sillä, että huoneestaan tallustelee oikein superpäivänsäde, joka joko ensimmäiseksi ilmoittaa, että syö aamiaiseksi vain makaroonia, tai että tänään hän ei mene hoitoon. Ja hampaita ei muuten pestä. Aamiainen on aina vähän vääränlaista, vaatteiden pukemisessa menee oma aikansa, ulkovaatteet puetaan joinain päivinä kahdesti koska kiukkupetteri ehtii riisua itsensä siinä välissä kun etsin isommalle hanskoja jne. Lopulta kannan karjuvan ja kirkuvan lapsen autoon ja lähdemme hoitoon, oli tilanne mikä tahansa.
Että toivottavasti teillä ei tule olemaan samanlaista. :D Ainoa asia, mikä lohduttaa, on se että lapsi on todistetusti myös ihan älykäs kaveri, ja vaikka rassaakin meidät vanhemmat hulluuden partaalle, on sosiaalisesti taitava ja huolehtii päiväkodissa esimerkillisesti muista lapsista tms. eli on tunnetaidoiltaan ihan taitava. Joskushan tän on pakko helpottaa, sitä odotellessa.;)