Saanko olla väsynyt?

Tässä minun valitus vauva-arjesta.

Vauva on nyt kahdeksan kuukautta ja tunnen itseni valtavan väsyneeksi ja yksinäiseksi. Meillä ei nukuta kovinkaan monen tunnin pätkiä, iltaisin puhutaan ihan kymmenen minuutin pätkistä. Käytännössä siis olen kiinni vauvassa kaiken muun ajan, paitsi sen pari tuntisen mikä jää miehen töistä tulemisen ja nukkumaan menemisen välillä. (Silloin kun mies ei ole reissu töissä.) En nyt kuitenkaan ole niin väsynyt, että mitään en voisi tehdä, ruoka on aina valmiina, kodin olen pitänyt koko ajan siistinä, lapsen kanssa touhuan, leikin ja ulkoilen.

Väsymystä pahempaa on kuitenkin yksinäisyys. Tuntuu hassulta sanoa, mutta on sukulaisia ja ystäviä, mutta ei turvaverkkoa. Koko tänä aikana en ole saanut apua mistään pyytämättä tai pyytäen, jos joku tulee vierailulle, tulevat he ihan rehellisesti kahville, siis istumaan kahvipöytään. Päivät olen aina yksin. Olen nyt alkanut haaveilla, että mies sittenkin pitäisi jonkinlaista isyysvapaata ja minulla olisi vaikka viikon ajan joku kaverina ja seurana. Mitään isyyslomia ei ole siis pitänyt, töihin meni heti seuraavana aamuna kun pääsin laitokselta. Ei ole seuraa, ei ole ketään, jota pyytää vahtimaan vauvaa, edes lääkärin ajaksi. Ei ole ollut ketään, keltä kysyä neuvoa.

Olen sanonut monille, jopa vanhemmilleni ääneen, että tämä on aika raskasta ja univelka painaa. Sain saman vastauksen kuin kaikilta muiltakin: sellaista se on.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että sekin auttaisi, jos joku kuuntelisi ja ymmärtäisi, sanoisi, että hyvin olet jaksanut ja pärjännyt. Miehelle en voi enää puhua tästä, se menee aina siihen, että hän hieman suutahtaa, että hänhän hoitaa lasta kun tulee töistä. Totta, häneltä en voi vaatia paljoa (paitsi pitempää kotonaolo pätkää) enempää, mutta omaa huonoaoloa vain lisää se, etten tätä saa edes ääneen sanoa, en ainakaan niin, että kukaan sen ottaisi tosissaan tai osoittaisi ymmärrystä.