Ei ystäviä eikä parisuhdetta, miksi jatkaa elämää?

Harvemmin ystävät ja parisuhde muodostavat elämäntarkoitusta. Parisuhde on minusta yliarvostettu. Ystävät hirveän kiireisiä lapsiensa kanssa tai tapaamiset ovat lyhyitä tai epätyydyttävän pinnallisia. Keskityn kehittämään itseäni ja vapaaehtoistyöhön sekä matkusteluun. Et saa asioita irti elämästä, koska et usko niihin tai pidä niitä vaivan arvoisena. Ei kokemusten määrä ratkaise, vaan laatu. Mieti mitä todella haluat (ei voi olla kenenkään kohdalla kovinkaan paljon) ja tähtää siihen. Syvällisempää keskustelua voi hakea vertaistukiryhmästä tai terapeutin vastaanotolta. 

Huomaa että ihmisten sosiaaliset taidot ovat voineet rapistua nettikeskustelujen takia, etkä siksi löydä riittävän järkeviä ihmissuhteita. Mutta ensisijaisesti suosittelen sinulle maiseman vaihdosta. Elämäsi toistaa nyt vähän liikaa itseään (on urautunut) ja siihen pitäisi saada etäisyyttä, että pystyt kunnolla uudelleen arvioimaan sitä. 

HEi, olet vain valumassa masennukseen. Tunnen empatiaa tilannetta kohtaasi. Jos se yhtään lohduttaa, niin kyllä sellaisiakin naisia on, jotka eivät toivo lapsia elämäänsä. Itselläni oli vastaava tilanne naisena kymmenen pitkää vuotta, onneksi oli edes se yksi läheinen ihminen (sisko) eli yksi ystävä oli elämässäni. Olin toivoton, ja ensin surullinen, sitten masentunut, sitten vihainen ja katkera, kun elämäni tuntui valuvan hukkaan ikisinkkuna. Olin niin monista asioista ulkona, ja esim. työyhteisössä sain sen vanhanpiian leiman. Miehet eivät vilkkaisseetkaan minuun siinä mielessä, olin ei-haluttu. Tuskaani lisäsi se, että tiedostin itse kaupaavani omaa perhettä aivan kamalasti, omien lapsien saaminen oli syvällä, enkä sitä halua pystynyt tukehduttamaan itsessäni, samoin kuin rakkauden nälkääni, seksuaalista haluani mieheen jne. Olin vihainen maailmankaikkeudelle, että miksi pitää kärvistellä näissä syvällä minussa olevissa haluissa, kun ne eivät näytä koskaan toteutuvan. Aloitin elämässäni yhden uuden prokkiksen, ja sitä kautta ihana, rakastava, samalla aaltopituudella oleva mies astui elämääni; hänkin oli ollut ikisinkku kymmenen vuotta, kun ei ollut löytänyt sopivaa kumppania itselleen, eikä baareissa ravaaminen kiinnostanut häntä. Rakastuimme, ja olemme nyt olleet naimisissa jo yli kymmenen vuotta, lapsia on kolme, ja lapsiluku täynnä. Olen edelleen kiitollinen siitä, että en antanut periksi epätoivolle, joka jo valtasi 90 % minussa... Uusi elämä alkoi aivan yllättäen, ilman ponnisteluja, ja mies rakastui minuun itsenäni aidosti. Tämä minun kokemukseni vain rohkaisuna, että koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu! Kymmenen vittumaisen vuoden jälkeen, itselläni aukeni se ihana elämä. Tsemppiä ja voimia.

Ihmeitä voi tapahtua. Minä oon tosi yksinäinen mutta nyt näyttää siltä että oon tutustumassa samassa rapussa asuvaan naapuriin.

Oot varmaan masentunut, jolloin tää kysymys tuntuu ehkä tyhjälle, mutta onko sulla mitään harrastuksia, mielenkiinnonkohteita? Elän parisuhteessa, mutta mulla on elämässä niin paljon kaikkia kiinnostavia asioita, että en oikeasti tarvisi puolisoa. Sen sijaan ystäviä tarvisin, jakamaan niitä mielenkiintoisia asioita. Ja niitä ystäviä on vaikea löytää ilman yhteisiä mielenkiinnonkohteita. Haluaisin kertoa sinulle myös vuosisadan rakkaustarinan, joka alkoi harrastuksesta, mutta en tiedä, voiko se koskaan onnistua.