Koko elämä mennyt oikeastaan pilalle
kun olin rakastunut eikä se mies vastannutkaan tunteisiini siten kuin ensin näytti ja kovasti toivoin. En enää tee muuta kuin käyn töissä, olen kotona ja koneella. Haudon itsemurhaa. Käyn terapiassa, mutta se ei riitä, mä haluaisin rakkautta. Elän parisuhteessa, mutta en saa mieheltäni tarpeeksi rakkautta. Meillä on pieniä lapsia joita en jaksa hoitaa. Miehen huomio menee nyt mun romahdettua ihan ymmärrettävästi lapsiin, joita hän hoitaa. Olen ihan särkynyt sisältä tai jostain ja olen 4-kymmenen. Lasten takia mun olis oltava elossa vielä, mutta en koskaan kuvitellut elämääni tällaiseksi. Minulle on oltu koko ikäni ilkeitä ja sitten kun haluan rakkautta en saa.
Olen ollut koko päivän sisällä ja koneella enkä saa enää koskaan tehtyä yhtään mitään. En kuntoile jolloin kuntoni rapistuu ja pelkään heikkeneväni vain joka päivä. Tuskin enää saan minkäännäköistä "elämää" elää.
Kommentit (14)
Sama tunne, neljäkymmentä vuotiaana elämä on ihan p.skaa.
Hyvä jumala. Sulla on perhe ja märehdit jotain vierasta ukkoa. Kannattaako ihan oikeasti?
Jos oma avioliittosi ei toimi, ettekä ole halukkaita sitä korjaamaan, suosittelen uuden elämän aloittamista erillään. Kun olet ollut yksin jonkun aikaa, ala vasta sitten katsella ympärillesi ja etsiä uutta parisuhdetta.
Tajusin juuri, että se, mikä aloituksessa pahimalta tuntuu on tunne kiusatuksitulemisesta. Enkä mä "jotain ukkoa" murehdi vaan kaipaamaani rakkautta. Mutta käsitän senkin niin, että kiusatuksi tulemisen tunteineni en ole oikean rakkauden vastaanotolle enkä antamiselle valmis. Miksi elää?
Halutakseni elää mun pitäis löytää rakkaus ja löytääkseni rakkaus mun pitäis elää. Mutta elämisessä kaikki tuntuu pahalta, pelottaa, että saan vain kärsiä. Äitini kiusaa minua. Kukaan ei saa sille stoppia. Se haukkuu ja kyttää minua. Haluaa tavata lapsia, vaikka kiusaa samalla minua.
Kuule, kyllä se sun nykyinen mies sua raka, kunhan annat sen rakastaa. Sillä tavalla kuin se rakastaa. Ota se vastaan ja lakkaa vaatimasta jotain sinäminäkuvitelmaa.
ja sano äidllesi, että koet hänen puheensa haukkumisena ja haluat hänen lopettavan ne, tai et enää tuo lapsia kylään.
Oletko nyt varma, että olet 40-vuotias (etkä esim. 14)?
Kamalaa kun koko elämä voi mennä pilalle puuttuvan tunteen takia. Olen itse sinkku ja rakastunut mieheen, joka elää rakkaudettomassa parisuhteessa, ja jokainen päivä on kidutusta, vaikka vapaakin mies olisi tarjolla. Kunpa ihminen voisi olla vain järkiolento. Ilman rakkautta ja elämänuskoa, ihminen ei loppujen lopuksi ole mitään, vaikka kaikki taputtaisivat hänen ympärillään käsiään tai himoitsisivat häntä.
Tuo on sitä rakkautta. Hoitaa lapset ja tekee parhaansa. Loppu riippuu sitä miten itse suhtaudut. Olet ajatellut jo pidemmälle, omat ajatukset estää rakkauden saannin.
Ap on jäänyt liikaa paitsi rakkautta omassa elämässään ja etsii siksi jotain äärimmäistä tunnetta täyttämään suurta tyhjiötä itsessään. Ihan kiva tai OK ei riitä. Jos Ap:llä olisi ollut erilainen elämä taustalla, niin riittäisi.
Aluksi lopeta marttyyrina oleminen, sellaisena ei tilannettasi auta mitään.
Olet nelikymppinen etkä osaa sanoa stoppia äidillesi ja muille kiusaajillesi?
Kuulostat 16v, etkä nelikymppiseltä. Olet aikuinen, sinulla on oikeus tehdä mitä haluat. Nouset ylös ja sanot ei kaikelle, mistä et pidä.
[quote author="Vierailija" time="14.02.2015 klo 20:22"]
Sama tunne, neljäkymmentä vuotiaana elämä on ihan p.skaa.
[/quote]
Eipäs kun ihan parasta!
Ap on jäänyt henkisesti rakkautta kaipaavan, laiminlyödyn lapsen tasolla, enkä sano tätä nyt pahalla. Ettekö kritisoijat lukeneet millainen Ap:n elämä on ollut? Luuletteko että kyseisellä henkilöllä on paljon omanarvontuntoa (itsemurhan hautominen)? Aviomies ei pysty tyydyttämään Ap:n rakkauden nälkää ja ongelma on syvemmällä kuin uuden miehen löytämisessä.
Mitä vanhemmaksi tulee sitä vaikeammaksi tulee alitajuisten, hoitamattomien mielen ongelmien sietäminen.
Omanarvontunto taitaa just olla se mistä nyt kiikastaa. Mulla oli vähän epätoivoinen hetki kun tein tuon aloituksen. Mies oli koko päivän poissa ja itse kotona lasten kanssa. Mies tuli vasta 21 kotiin. Sit alkoi helpottaa. Tajusin että kiusaavalle äidille on pantava stoppi (kiitos siihen kannustaneille ja muillekin kannustaneille) ja mietittävä miten parantaa omanarvontuntoa. Haluaisin kyllä elää vielä onnellisenakin. Murehdin vain että oon ilkeä äidille mutta pakko se on kun minusta hän tosiaan jo kiusaa motkotuksillaan ja huomautteluillaan minua. Mielestään hänen kuuluu sanoa ja valittaa eli huomautella mulle asioista. Ei tajua että minusta hän kiusaa ja sitä on ollut jo lapsuudesta saakka. Voimia kaikille.
Ap