Seurustelu adhd/asperger-tyypin kanssa,onko mahdollisuuksia mihinkään ?
Otsikossa kysymys, ja kyseessä siis mies joka itse kertoi että on nuo molemmat, mietinkin jo pari kertaa että on jotain erilaista vaan en keksi mitä .
Käy töissä,on tutkinnot, siisti koti yms. Eli mistään ei näy päällepäin mitään. Vähän sellainen kävelevä wikipedia jolla joskus menee jonkun asian kertominen hieman turhan syvälliseksi ja pitkäksi.
Vasta kuukausi tapailua niin ei tässä voi sanoa oikeen mitään, eli jos jollain jotain tietoa taikka kokemuksia aiheesta?
Kommentit (44)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä kai vähenee ikävuosien myötä.
No itse asiassa ei, vaikka oireet voivatkin muuttaa muotoaan.
Ainakin asperger-oireiston sanotaan väistyvän, siis nämä nuppitohtorit, adhd voi ollakin ettei muutu.
Vanhana asperger-oireet palaavat entistä rajummin.
Lapsena ja nuorena on vaikeaa, ennen kuin oppii "näyttelemään normaalia" ja kompensoimaan assiuttaan. Ikääntyessä nämä peruspiirteet työntyvät esiin yhä voimakkaampina, eikä yleensä? ole tarvetta enää miellyttää ympäristöään. (Kuten muutkaan, neurotyypilliset). Vanhana ei myöskään jaksa enää panostaa asioihin, jotka eivät itseä oikeasti kiinnosta.
Kokemus puhuu, n64
Nuorena ja nättinä ongelmana oli se, että miehet ihastuivatulkonäköön, mutta suhteet kariutuivat siihen, etten ollutkaan semmoinen perusnainen, vaan vähän erilainen vaikken kovin omalaatuinen. 🤷 En tykännyt naisten tyypillisistä jutuista ja lastenhoidonkin olisin mieluusti laittanut enemmän miehen kontolle. Olen siis kumminkin "päässyt naimisiin". Omalta kannaltani olisi ollut parempi pysyä sinkkuna, ainakin niin kauan kunnes olisin ehkä kohdannut ihmisen, joka osaa arvostaa persoonaani. Lasten isä nimittäin haki eron ja aloitti uuden elämän normaalin naisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Olen itse ADHD-nainen ja pitkään luulin olevani kelvoton parisuhteeseen. Nyttemmin on tarkentunut että voin sittenkin olla oikein hyvä tyttöystävä kunhan asutaan erillään. Kanssani ei voi muuttaa yhteen eikä perheen perustaminen ole vaihtoehto.
Töistä selviän hyvin lääkityksen avulla, mutta kotona haluan voida olla oma itseni. Tämä tarkoittaa luovaa kaaosta. Koko asuntoni on yksi suuri ikuisesti keskeneräinen projekti. Käsitöitä lojuu siellä täällä, puhtaat pyykit saattavat olla kuivaustelinessä viikon, josta ne jossain vaiheessa siirtyvät puhtaiden pyykkien koriin jossa ne saattavat olla kuukudenkin ennenkuin ne tai osa niistä tulee viikattua kaappiin. Joka huoneessa on oltava sekalaatikko/kaappi jonne voin vain työntää kaiken tavaran pois näkösältä koska en tule koskaan viemään niitä omille paikoilleen. Siivoan yleensä vin yhden huoneen kerrallaan, en ikinä koko kämppää samana päivänä. Puolipitoisiakin vaatteita lojuu tuoleilla ja sängyssä, siellä täällä.
Rutiinit ovat minulle äärettömän tärkeitä arkipäivisin. Minun on noustava aina samaan aikaan, tehtävä samat asiat samassa järjestyksessä jotta ehdin töihin ajoissa. Pelkästään se että pitäisi jutella jonkun muun kanssa siinä ohessa sekoittaa pakan ja saa hermot kireälle ja aiheuttaa sen että jotain unohtuu ja todennäköisesti myöhästyn.
Kodin kaaos on tuiki tavallista luoville ihmisille, sen sijaan samanlaisina toistuvat rutiinit ei, jotta ehkä arvioit käyttäytymistäsi joiltakin osin tarpeettoman paljon siihen diagnoosiin liittyväksi.
Vierailija kirjoitti:
Minulla ollut tällainen mies jo parikymmentä vuotta. Äärettömän luotettava, ei valehtele (ajatttelee musta-valkoisesti), pitää rutiineista, tosi kiltti, hyvä isä, hyvin toimeentuleva (3 yliopistotutkintoa). Toisaalta aina ennalta arvattava vuodesta toisee, hyvin omalaatuinen huumori, häiriytyy metelistä, kertoo loputtomiin tarinoita fysiikan/matematiikan kaavoista, ei yleensä pysty arvioimaan toisen tunnetilaa, on kömpelö kaikin mahdollisin tavoin. Elikäs omanlaisensa kuin me kaikki. Edellisiin normikumppaneihini verraten ihan loistoyksilö.
Täsmälleen niin kuin mun mies! Paitsi että mun miehen loputtomat tarinat eivät koske fysiikan tai matikan kaavoja vaan joko lingvistiikkaa tai yhteiskunnallisia ilmiöitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun heille antaa vapauden, kaikki loksahtaa paikoilleen itsestään, mutta se vaatii tasapainoista kumppania ja yhteiskunnan tasolla tasa-arvoista yhteiskuntaa, jossa toisia ei saa sortaa sen perusteella, että toimivat hiukan eri musiikin tahdissa.
Voin kertoa, että on todella vaikea pysyä tasapainoisena kumppanina, kun adhd-puoliso ottaa vapauden tehdä tai olla tekemättä asioita sen mukaan mikä hänelle milloinkin sopii, ja mikään yhdessä sovittu juttu ei koskaan pidä.
Aloittajalle, kaikki ovat yksilöitä, joten vain tutustumalla rauhassa saat selville, sovitteko yhteen ja miten nuo nepsy-piirteet juuri hänen elämäänsä vaikuttavat.
eli ette olleet onnistuneet löytämään kultaista keskitietä. sovitutkin menot onnistuvat adhdn kanssa, pitää vain löytää yhteinen tapa niiden hoitamiseksi. meillä on sellainen löytynyt
Mutuna sanon, että nainen hyväksyy paljon helpommin/useammin poikkeavan miehen kuin toisinpäin. Tavalliset miehet eivät periaatteessa viehäty naisten poikkeavista piirteistä. Naisista miehen aspergerius voi olla söpöä. Toki arki näyttää, miten sitä oireistoa käytännössä jaksaa päivästä päivään. Ja tosiaan, lasten hankintaa täytyy miettiä niin, että jaksaako ne hoitaa ilman miehen/isän panostusta.
Vierailija kirjoitti:
Minusta ADHD-ihmisten pitäisi seurustella ainoastaan kaltaisten ihmisten kanssa, sillä muuten suhteesta saattaa tulla epävakaa.
Olen ADHD-nainen ja parhaiten suhde toimii äärirauhallisen, älykkään miehen kanssa. Olen loputtoman utelias ja kiinnostunut monista asioista, ihanaa jos mies ruokkii ja haastaa älyllistä puoltani. Mutta sitten taas miehen rauhallisuus tasoittaa omaa poukkoilua ja sinne tänne sinkoilua. Olen kuulemma hauska ja viihdyttävä.
Jos joku tietää mistä tuollaisen rauhallisen älykkömiehen voisi löytää täältä pk-seudulta, niin kertokaa. Alkaa taas kyllästyttää sinkkuus.
Keskustelupalstat ovat ilkeiden ihmisten leikkikenttä.
On vauva-palstalla yliedustettuna, väestöstä noin 1% voidaan diagnosoida.
Vierailija kirjoitti:
"Jokainen on arvokas" täällä hoetaan mutta autistinen ilmeisesti ei ole kun ei kelpaa parisuhteeseen.
Jokainen on arvokas, mutta ei kai kukaan ole valmis jokaisen kanssa parisuhteeseen.
Parisuhde on aina kahden kauppa, ja jokainen haluaa itselleen parhaan ja sopivimman. Esimerkiksi Aspergerin oireyhtymän määritelmään kuuluvat merkittävät vaikeudet sosiaalisessa kanssakäymisessä, ja harvalla taitaa tällaista lukea ihannekumppanin listalla. Välillä tietysti ihminen on muuten niin loistotyyppi, että se ei haittaa.
Itsensä kehittäminen ja omien ominaisuuksien tutkiskelu on aina hyvä asia, ja samalla kannattaa myös pohtia, minkä tyyppisen parisuhteen haluaa, ja onko esimerkiksi yhdessä asuminen realistinen toive. Näitä tulisi pohtia jokaisen, diagnoosista riippumatta.
mullakii on ruo tiagnoosina. igan normo olen hehf
Minulla on asperger, miehellä on ADHD. Muutama asia joiden kanssa kamppailemme:
- Mies innostuu uusista asioista / harrastuksista tietyin väliajoin. Tämä johtaa yleensä tavaran hamstraamiseen. Sitten kiinnostus lopahtaa ja meillä on varasto täynnä jotain sälää.
- Minä inhoan jos joku tulee liian lähelle koskettelemaan. Mies voi kyllä koskea mutta loukkaantuu kun sanon että pitäisi lopettaa.
- Miehellä jää usein asiat kesken. Hän kamppailee siivoamisen kanssa, mutta keksii yhtäkkiä siivota koko talon. Paitsi että yksikään huone ei ole loppujen lopuksi oikeasti siisti.
- Mies haluaisi että pukeutuisin seksikkäämmin, mutta en kestä esim. sukkahousuja tai liian tiukkoja mekkoja.
- Minä rakastan rutiineja, mies ei.
Millaiset sosiaaliset taidot tällä? Sinun ja hänen ikä?
Meidän parisuhteessa oli noita ihastumisia toisiin, varsinaista pettämistä tietääkseni ei. Miehellä oli aina joku projekti menossa, monta rautaa tulessa. Rahankäyttö oli myös melko leväperäistä. Vaikeaa oli, mutta voi olla myös ihan miehen persoonasta johtuvaa.
Olen tuollainen nainen, ilman diagnooseja tosin. Samaa mieltä tuon yhden aiemman kommentoijan kanssa, että parisuhteen onnistumisen edellytys vaikuttaa olevan omat asunnot, että jää elämässä tilaa harjoittaa omia outouksiakin :D avoliitossa eläessäni ajauduin nimittäin yrittämään normaalin ihmisen elämää ja aikatauluja, eihän siitä seurannut kun totaalinen pakan leviäminen ja uuvuttava henkinen ylikuormitustila :( muutoin olen kuullut olevani loistavaa seuraa ja rakkaudessa olen hyvin lojaali ja omistautuva kumppani.
Lääkityskin auttaa paljon...
Mutta kannattaa yrittää kuitenkin, voi tulla hyvä tai huono suhde.
Miehelläni on as.
Hän on ihan paras puoliso ja isä.
Ei noi ole esteitä mihinkään elämässä. Se on tärkeintä että ihminen on sellainen kenen seurassa itse viihtyy.
Vierailija kirjoitti:
Tässä jo tulikin esille että vahvasti periytyvää on. Vaikka miesystäväsi pärjää työssä ja on fiksu, saattaa jälkeläisestä tulla heikkolahjainen asperger/adhd. Voisit tietysti kysellä hänen lapsuudestaan esim. sukulaisilta, kavereilta, millainen on ollut. Toki myös asperger/adhd -piirteinen tekee parhaansa suhteen alussa ja totuus saattaa paljastua myöhemmin.
Arveletko ap:n heikkolahjaisuuden perityvän? Meillä ADD meni peruskoulun helposti läpi 9,8 keskiarvolla. ADD diagnoosi tuli vasta lukioiässä.
lol, heikkolahjainen adhd... tuo on yksi yleisimmistä harhaluuloista... joskus naurattaa kun lukee noita adhd-heittereiden kommentteja
Voin kertoa, että on todella vaikea pysyä tasapainoisena kumppanina, kun adhd-puoliso ottaa vapauden tehdä tai olla tekemättä asioita sen mukaan mikä hänelle milloinkin sopii, ja mikään yhdessä sovittu juttu ei koskaan pidä.
Aloittajalle, kaikki ovat yksilöitä, joten vain tutustumalla rauhassa saat selville, sovitteko yhteen ja miten nuo nepsy-piirteet juuri hänen elämäänsä vaikuttavat.