Kadehdin ihmisiä joilla hyvä lapsuudenperhe

Olen pahoillani puolestasi.. :/
Isovanhemmat ovat (ainakin meidän ) lasten elämässä tärkeä ja arvokas asia. Ja lapsenlapset tuovat taas isovanhemmille iloa ja pyyteetöntä rakkautta.

samoin. minulla kaikkea kummallisuuksia suvussa ja perheessä, ei mitään tukea, surua ja murhetta vaan.

Sama täällä, tosin minun vanhemmat ovat olleet väkivaltaisia sekä äiti alkoholisti. Eivät tapaa lastenlastaan oikeastaan ikinä tai pidä yhteyttä. Lapsen isä pitää silloin tällöin yhteyttä mutta ei tapaa eikä isän puolen isovanhemmat pidä edes yhteyttä. Joskus tuntuu lapsen puolesta pahalta kun itse olin todella usein mummolassa hoidossa ja mummo opetti todella tärkeitä asioita. Tietysti itse rakastan omaa lastani todella paljon mutta olisi ihanaa kun lapsi saisi tukea ja rakkautta muiltakin aikuisilta.

Ikävä lapsuudenkoti rampauttaa ja vaikeuttaa elämää paljon enemmän kuin köyhä lapsuuskoti, joka on onnellinen. Aina puhutaan vain siitä, että raha tekee eriarvoisuutta kuten tekeekin, mutta kotoa tullut huono itsetunto ja hyvien tunne- ja toimintamallien puute on todella raskasta. Itse kärsin suurista epävarmuuksista työelämässä, tunnen aina oloni ei-toivotuksi vaikka tiedän ettei niin ole eikä minun lapsuuskotini edes maailman huonoin ole, vaikka monella tavalla raskas. K uniit, sivitsyneet käytöstavat olen opetellut itse lukemalla, matkimalla, kotoa niitä ei tullut, siellä riideltiin, haukutiin, juoruiltiin. Voimia ja etähaleja kaikille!

No minä lohduttaudun sillä, että voin nyt antaa lapselleni ihanan ja turvallisen lapsuudenkodin mieheni kanssa :) Sitten vuosien päästä kun me ollaan vanhoja niin me voidaan välittää lapsenlapsistamme ja olla heidän elämässä. Ajattelen että toki oma lapsuus näkyy minussa itsessäni, mutta voin vaan antaa anteeksi sen kaiken. Siten voin olla sinut itseni kanssa ja luoda parempaa elämää nyt tässä!

Samasta asiasta kateellinen täälläkin. Vanhempani erosivat kun olin ala-asteella, muutin vanhemmalta toiselle, isäni muutti sitten toiselle puolelle Suomea eikä halunnut minua mukaansa, ja äiti löysi uuden kumppanin väkivaltaisesta alkoholistimiehestä, jouduin asumaan heidän kanssaan. Olen kyllä jonkun verran molempien kanssa yhteyksissä, mutta välit on aina olleet hyvin pinnalliset, kysellään mitä kuuluu ja siinäpä se. Niin kovin olen kaivannut sitä, että vanhempien kanssa voisi oikeasti jutella. Jäin jossain vaiheessa pitkälle sairauslomalle uupumuksen takia (oma eroni), äitini soitti vasta monen viikon päästä ja kun kuuli että oloni alkaa olla vähän parempi, jatkoi samaa juoruamista naapureista ja sukulaisista kuin aina ennenkin. Harmittaahan se.

Surullisia tarinoita, voi kun voisi jotenkin auttaa. Itse asuin köyhässä kodissa, mutta vanhemmat tykkäsivät toisistaan ja perheyhteys on aina ollut tiivis. Kurjaa, jos edes isovanhemmat eivät välitä.

Minä myös kahdehdin ja kaipaan. Asiaan liittyen, juuri tänään wallu valpon arvostellessa erään kilpailojan ulkonäköä tuli oma tausta mieleeni. Todellakin, olen ylpeä että sulaudun työkavereriini ja naapurustoon niin hyvin "mauttomana ja hajuttomana" niin että kukaan ei todellakaan ulkonäköni ja koulutukseni takia ikinä arvaa minkälainen lapsuus minulla oli. Se on jättänyt minuun jäljet, joita en todellakaan halua kaikille kertoa.