Vanhempani välittivät minusta ja sisaruksistani paljon, mutta..

Aina oli turvallinen olo kotona, oli rajat, huomioitiin jokaista, me lapset olimme (ja olemme edelleenkin) heille tärkeintä maailmassa, mitään ei puuttunut.
Mutta tämä on minun näkökulma.
Isosiskoani kiusattiin yläasteella tosi pahasti. Vanhempani eivät osanneet tehdä mitään. Olivat hirveän surullisia asiasta, kerran taisivat soittaa rehtorille ja pahimman kiusaajan vanhemmille. Eipä se mitään auttanut. Kotona asiasta puhuttiin, mutta mitään ei oikeasti tehty. Sisko itki joka ilta koulun jälkeen, ei halunnut mennä kouluun jne ja kiusaaminen oli oikeasti pahaa, sen mitä muistan. Lopuksi hän sairastui masennukseen, paniikkihäiriöön yms.. vasta kun häntä ammattikoulussa alettiin kiusamaan, isämme sai tarpeekseen ja meni koululle, sanoi kiusaajille suorat sanat ( kaksi tyyppiä) ja heidät erotettiin koulusta ja sisko sai käydä koulun hyvillä mielin loppuu.
Mutta tuo yläaste oli tosi paha, siihen olisi pitänyt puuttua jo silloin.
Mikä saa ihmisen sulkemaan silmänsä lapsensa tuskalta?
Mietin vain kun tuossa toisessa ketjussa puhuttiin miten kamalaa olisi jos omaa lasta kiusattaisiin koulussa..