kuolleen alkoholistin lapset.

Minä menetin alkoholisti-isäni teini-iässä. Hän joutui humalan vuoksi onnettomuuteen ja kuoli. Olen joskus  ajatellut sitä helpotuksena. Ehkä itsekkäästi ajateltu mutta mietin miten kamalaa elämäni olisi ollut alkoholismin varjossa ja etenkin äitini elämä, äitini joutui kärsimään isän eläessä hirveästi. Isäni käytös alkoi menemään yhä vain arvaamattomammaksi, jos ei tuo onnettomuus olisi tullut niin olisi tullut jotain muuta kamalaa. Toisaalta välillä on surua kun näen onnellisilta vaikuttavia perheitä. Etenkin juhlapyhinä. Välillä tunnen vihaa siitä miksi isä hankkiutui onnettomuuteen, se tuntuu itsekkäältä ja typerältä. Viha myös kuohahtaa välillä kun näen miten ihmiset ovat varomattomia eivätkä ymmärrä että varomattomuus voi aiheuttaa kuolononnettomuuksia.

Suosittelen sinulle AAL-ryhmää, eli alkoholistien aikuisten lasten ryhmää. Oikein hyvin voit mennä sinne vaikka alko-vanhempasi olisi jo kuollut.

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 09:44"]

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 09:30"]

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 07:51"]

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 05:22"][quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 05:18"] [quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 05:15"] Miksi ette auta läheistänne pois riippuvuudesta? Kun se on helppoa. Te ette halua, haluatte olla marttyyreja. [/quote] Miten sinä sitten autat? [/quote] Minä olen alkoholisti. En juo enää, sain avun ruokavaliolla, joka lopetti viinanhimon. [/quote] Ai niinku miten?

[/quote]

No, siten, että syömällä sen ruokavalion mukaan, siihen loppui viinanjuonnit.

[/quote]

Tyhmin trolli ikinä

[/quote]

Et usko ruokavalio-hoitoon?

Isäni. Sain sairaalassa sanottua hänelle ennen kuin vaipui tajuttomuuteen, että annan anteeksi alkoholismin aiheuttamat pahat asiat perheessämme. Isä myös pyysi anteeksi omalla tavallaan. 

Suru helpottaa tässäkin tilanteessa ajan myötä ja katkeruus vähenee, mutta aina sitä miettii miten hukkaan heitettyä elämää. Vaikka hyviä hetkiä oli paljon! 

Itse olin kyllä jo pystynyt päästämään irti itseni syyttelystä ennenisän kuolemaa. Olin häntä tukenut ja auttanut, kannatellut lapsuudestani asti, mutta ymmärsin viimeisinä vuosina, etten voi tehdä enää enempää.

Ja osanottoni sinulle

Itse syyllistin itseäni ja oli kyllä kamalaa vuosikaudet. Nykyään, vaikka ikävöin äitiä ja rakastan aina niin ajattelen että parempi että lähti, en olisi enää jaksanut sitä henkisesti ja elämä olisi voinut mennä jyrkempääkin alamäkeä. Nyt on tilanne että alan toivomaan että lapseni isä kokisi saman (voi kun sattuu kirjoittaakin noin..). Alan vain olemaan aika rikki jatkuvaan alkoholismiin ympärillä

Mun isä on juoppo, ei tosin ole kuollut mutta nyt on ihan pakko sanoa ettei sun tai kenenkään muunkaan huolenpito ja auttaminen olisi mitenkään häntä voinut pelastaa. EI MITENKÄÄN. Ihan kaikki läheiset ovat voimattomia alkoholismin edessä.

Helpottunut olen, koska isä kärsi alkoholidementiasta ja sekoili milloin missäkin.
Ei ollut enää ihmisarvoista elämää.

Sinulla on ap nyt iso työ edessäsi, jos et vielä vanhempasi eläessä ymmärtänyt, että hänen valintansa eivät ole sinun vastuullasi. Mutta kun sen oivallat, pääset kaikesta syyllisyydestä.

Itse irtauduin jo isän eläessä, en katkaissut välejä mutta vedin rajani ja lakkasin kantamasta. Eikä isä sitä kantamista minulta edes odottanut, vaan sen olin ollut minä itse. Kun isä sitten kuoli, surin hirvittävästi. Surin kaikkea sitä, mitä meillä ei koskaan ollut. Sitä, miten elämä meni, ja miten se oli nyt lopullisesti niin. Isän kuolema oli armollista hänelle itselleen ja helpotus meille. Hän oli loppuaikoinaan henkisesti äärimmäisen sairas ja kuormitti kaikkia läheisiään ihan sietokyvyn rajoille saakka.

Aluksi tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että kehtasin olla helpottunut vaikka toisaalta surinkin valtavasti. Mutta tunteitaan ei voi valita sen mukaan, mikä on soveliasta. Kun läheinen kuolee, tulee suru. Kun alkoholistiläheinen kuolee, tulee suru ja katkeruus ja viha ja helpotus ja miljoona muuta. Vuosikymmenien padotut tunteet ja surut tulee ulos. Se täytyy vaan hyväksyä eikä moittia itseään.

En ole koskaan miettinyt "miksi". Molemmat vanhempani olivat päihderiippuvaisia, minun maailmassani se ei ollut mitään erikoista vaan se vain oli niin. Maailma on sellainen, ei siinä piile mitään syvällistä tai suunnitelmallista. Tämmöiset kortit tuli ja niillä pelataan mahdollisimman hyvä peli.

Tsemppiä ap, pahin on jo pian takana. Katso parin vuoden kuluttua taaksepäin, niin näet paljon kirkkaammin.

Äitini kuoli siis ihan hetki sitten, juuri maksakirrosiin joka johti askestiin. Äiti oli aina minulle niin rakas ja hän oli aina se ketä puolustin viimeiseen asti. Olen tiedostanu siis jo pitkään sen, ettei häntä voinu auttaa. Itse sen olisi pitänyt tehdä se. Pahalta vaan tuntuu se että hän on tiennyt tämän,mutta miksi hän ei halunnut kertoa siittä? Pelkäsi varmasti sitä että olismme alkaneet syylistään. Mutta hänen kunto romahti ihan muutamassa kk niin huonoksi. Oman äidin näkeminen siinä kunnossa on vain jotakin niin kamalaa joka ei helposti unohdu. Olen miettinyt että olisiko hyvä hakeutua näihin "all anonyymi" ryhmiin,mutta onko sinne enään aihetta mennä kun omainen on jo menehtynyt? Oletteko käyneet ikinä näissä ryhmissä?

Kyllä siellä ryhmässä voi käydä, mutta ehkä neuvoisin käymään tuota äidin poismenoa ensin muulla tapaa läpi. Mutta äidin kuolema ei muuta sitä tosiasiaa, että olet alkoholistin lapsi ja sekin asia sinun täytyy ennen pitkää käsitellä. Siihen voi tuo ryhmä olla oikein hyvä vaihtoehto.

Osanottoni ja voimia sinulle.

Ap, sinulla on suuri ja pitkä taival edessäsi. Suosittelen ammattiapua avuksesi matkallasi :)

Olen menettänyt molemmat vanhempani nuorena alkoholismiin. Ensiksi tuli ääretön suru, sitten kova viha, sitten alakulo, käsittelyvaihe (miksi, vihaa, surua, iloa, muistelmia jne.) ja lopulta se tärkein: anteeksianto. He eivät kerenneet pyytää minulta anteeksi, mutta annoin silti anteeksi. Anteeksiantoon oli kuitenkin pitkä matka, tai ainakin minulla oli, täynnä tunteita. Nykyisin olen hyväksynyt tapahtuneen, hyväksynyt sen, kuinka he ja sairaus nimeltä alkoholismi pilasivat lapsuuteni, ja antanut kaiken anteeksi. Olen myös tietoinen, että minä jouduin osaltani käsittelemään ja kärsimään heidän tuskan. He joivat tuskaan ja siten siirsivät kaiken taakkansa minulle. Otin sen vastaan, kävin läpi helvetin ja tässä sitä ollaan: reippaana ja raittiina.

Paljon voimia ap ja kaikille muille päihteisiin lähimmäisen menettäneille. Antakaa itsenne tuntea kaikkia tunteita, myös vihaa. Jutelkaa ammattilaiselle ja olkaa armollisia itsellenne <3 Ja muistakaa olla itse varovaisia päihteiden kanssa!

Miksi ette auta läheistänne pois riippuvuudesta? Kun se on helppoa. Te ette halua, haluatte olla marttyyreja.

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 05:15"]

Miksi ette auta läheistänne pois riippuvuudesta? Kun se on helppoa. Te ette halua, haluatte olla marttyyreja.

[/quote]

Miten sinä sitten autat?

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 05:15"]

Miksi ette auta läheistänne pois riippuvuudesta? Kun se on helppoa. Te ette halua, haluatte olla marttyyreja.

[/quote]

Tässä kirjottaa nyt joku joka ei ole oikeasti riippuvaisen kanssa koskaan ollut tekemississäkään tai sitten hän on ollut niin onnellinen että on läheinen raitistunut. mä ymmärrän trollauksen netissä, mutta rajansa oikeesti kaikella!

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 05:18"]

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 05:15"]

Miksi ette auta läheistänne pois riippuvuudesta? Kun se on helppoa. Te ette halua, haluatte olla marttyyreja.

[/quote]

Miten sinä sitten autat?

[/quote]

Minä olen alkoholisti. En juo enää, sain avun ruokavaliolla, joka lopetti viinanhimon.

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 05:22"][quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 05:18"]

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 05:15"]

Miksi ette auta läheistänne pois riippuvuudesta? Kun se on helppoa. Te ette halua, haluatte olla marttyyreja.

[/quote]

Miten sinä sitten autat?

[/quote]

Minä olen alkoholisti. En juo enää, sain avun ruokavaliolla, joka lopetti viinanhimon.
[/quote]

Ai niinku miten?

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 07:51"]

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 05:22"][quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 05:18"] [quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 05:15"] Miksi ette auta läheistänne pois riippuvuudesta? Kun se on helppoa. Te ette halua, haluatte olla marttyyreja. [/quote] Miten sinä sitten autat? [/quote] Minä olen alkoholisti. En juo enää, sain avun ruokavaliolla, joka lopetti viinanhimon. [/quote] Ai niinku miten?

[/quote]

No, siten, että syömällä sen ruokavalion mukaan, siihen loppui viinanjuonnit.

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 09:30"]

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 07:51"]

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 05:22"][quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 05:18"] [quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 05:15"] Miksi ette auta läheistänne pois riippuvuudesta? Kun se on helppoa. Te ette halua, haluatte olla marttyyreja. [/quote] Miten sinä sitten autat? [/quote] Minä olen alkoholisti. En juo enää, sain avun ruokavaliolla, joka lopetti viinanhimon. [/quote] Ai niinku miten?

[/quote]

No, siten, että syömällä sen ruokavalion mukaan, siihen loppui viinanjuonnit.

[/quote]

Tyhmin trolli ikinä

No sinähän tuo trolli on aika hyvä,metä siihen kiteytvät kaikki av-kliseet. Syyllistäminen, mudta alkoisuus, monimutkaisten asioiden väittäminen yksinkertaisiksi, se, etä haukutaan muttei neuvota ja lopulta se, että kaikki taudit paranevat ja maailmanrauha tulee oikealla ruokavaliolla.

aapeelle sanosin, että hänellähän on yhtä aikaa kaksi surua. On se, että on menettänyt äitinsä ja se, että öiti oli (tai on mielikuvissa vieläkin) alkoholisti. Molemat surut on vaan surtava. Vaikka tajuaisi (ja olisi varmasti hyvä tajuta), että äidin valinnat olivat häen valintojaan, se ei vie pois surua siitä, että kuollut on kuollut. Ja jo läheisen kuolemaan liittyy surua, miksi-kysymyksiä ja syyllistymistä. Alkohlismi tuo oman kerrosensa lisää.

sururyhmidsä kehitttaan yleensä odttamaan puoli vuotta, ennen ryhmään menoa. Ilmeisesi ihminen tarvitsee tämän ajan - non keskimäärin - siihen että suru ylipäätään muuttuu käsiteltävissä olevaksi. Jos apeen menetys siis on ihan hiljattainen, on ehkä viisainta vain odottaa jonkun aikaa. Juuri nyt saatat olla liian järkyttynyt ryhmiin - et saa niistä irti ja lisäksi saatat ollaliikaa niiden muille jäsenille, joilla myös on omat ongelmansa. Tiedän, ettt se on kamalaa, mutta ei surulle voi muutakaan kuin kävellä sen läpi. Jo mahdolsuus on esim työterveyden kautta päästä yksin pskykologin uttsille, kerta tai pari voisiauttaa kummasti. Tai jos sula on läheisiä, joiden kanssa voit jakaa tuntoja. Myöhemmin tulee noiden ryhmien aika, sekä sururyhmien että al-anonin.

Käykäähän te ryhmissä höpöttämässä :)