Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kiltin lapsen syndrooma...
03.01.2015 |
Mitenköhän asian muotoilisi. Ensinnäkin tämä on vaikea aihe minulle. Tosi vaikea. Minut on kasvatettu tällaiseksi ns. kiltiksi lapseksi tai kiltiksi tytöksi. En tosin ymmärtänyt asiaa kunnes vasta kaksikymppisena. Oikealla hetkellä sain käteeni kirjan joka puhui aiheesta. Asuin tuolloin vielä vanhempieni luona. Päätin irtautua. Hain apua ja hain asuntoa. Tämä kuitenkin aiheutti tunnemyrskyjä perheessä. Apu tuli vähän hitaasti, minun piti käydä psykologilla 10 kertaa jotta tämä voi analysoida minut ja vasta sitten minut voidaan lähettää sairaanhoitajalle ja siitä poliklinikalle. Samaan aikaan kun yritin käsitellä menneisyyttäni ja nykyistä suhdetta äitiini niin minun piti etsiä asuntoa ja odottaa hoitoa. Se oli liikaa joten katkaisin hoidon ja keskitin voimani asunnon hankintaan. Siinä meni liian kauan, onnistuin toki lopulta, mutta en enää hallinnut tunteitani. Muutin pois eräänlaisena itsenäistymisyrityksenä. Lopulta ostin huumeita näyttääkseni että kukaan ei enää hallitse minua. Toisaalta ehkä toivoin että joku näyttäisi missä ne terveet rajat on koska en tiennyt niitä itse. Siksi minua ei haitannut vaikka jäisin kiinni ja niinpä minä osittain tahallani varmistin että jään kiinni. Sain sakot ja jäin taas tunteitteni kanssa yksin. Tällä kertaa ryhdyin häpeämään. Minunhan piti osata olla aikuinen, niin kuin olen aina ollut...Ja nyt kolme vuotta myöhemmin olen syrjäytynyt ja häpeän itseäni yhä. Koen että minun täytyy pontevammin näyttää muille olevani kunnollinen ja kiltti tyttö tuomion takia. En saa olla "paha" niin kuin en saanut olla kotonakaan. Toisaalta minä ymmärrän että tämä ei ole yhteiskunnan vika, mutta se jätti haavan että minun todellisesta hyvinvoinnista ei piitattu missään tahossa eikä minuun reagoitu sillä vakavuudella jota olisin tarvinnut. Miten minä voisin kokea oloni taas turvalliseksi? Miten minä suhtaudun itseeni? Entä mikä on minun ja ympäröivän maailman suhde? Kysyn tätä täällä saadakseni "tavallisen" ihmisen näkökulman asiaan.
Nainen 23v. PTSD diagnosoituna
Kommentit (5)
Yllätyin täysin... Minulla on ns. kilttejä tyttöjä ylivilkkaiden poikien lisäksi. Olen tytöistä ja heidän hyvästä käytöksestään sekä koulumenestyksestään kovin iloinen. En olisi koskaan voinut ajatella, että siitäkin voi tulla ongelma...
Ap, ehkä sinä itse voisit olla nyt vastuussa omasta elämästäsi? Oletan sinun saaneen hyvän kasvatuksen? Ehkäpä se voisi olla rikkaus, eikä rasite?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.01.2015 klo 20:45"]
Yllätyin täysin... Minulla on ns. kilttejä tyttöjä ylivilkkaiden poikien lisäksi. Olen tytöistä ja heidän hyvästä käytöksestään sekä koulumenestyksestään kovin iloinen. En olisi koskaan voinut ajatella, että siitäkin voi tulla ongelma...
Ap, ehkä sinä itse voisit olla nyt vastuussa omasta elämästäsi? Oletan sinun saaneen hyvän kasvatuksen? Ehkäpä se voisi olla rikkaus, eikä rasite?
[/quote]
En tiedä. Toisaalta olen aika rasittunut. Olen 23 vuotias ja olen elänyt 23 vuotta aikuisena, vaikkakin nuorempana miniatyyri versiona. Ehkäpä olen ahdistunut, koska en ole koskaan saanut kokea haavoittuvuutta turvallisesti. Enkä ole saanut kokea tarvitsevuutta toisesta ihmisestä. Aina on pitänyt pärjätä yksin. Ja varsinkin Suomessa se on jopa toisinaan vaatimus.
Ihan hyvä että tämä kuitenkin toi ajatuksia. Minunkin äitini kehui minua helpoksi lapseksi ja katsoi alta kulmain niitä jotka päästivät ääntä esim. pihalla tai kaupassa. Tähän ketjuun toki olisi saanut kirjoittaa muutkin, joilla on kokemusta, mutta minun tarinani saattoi kuulostaa vähän rajulta.
Kyllä sä vielä aikuistut ja löydät itseluottamusta ja omat mielipiteesi. Kuulostaa ainakin siltä, että olet vahvasti jo sillä tiellä. Pystytkö hakemaan apua uudestaan? Terapia saattaisi helpottaa asioiden käsittelyä. Voit myös alkaa ihan kotona vaikka päiväkirjaan miettiä arvojasi, unelmiasi. Millaista elämää haluaisit elää? Unelmoi, fiilistele, sitten mieti mitä konkreettista voisit tehdä unelmiesi eteen. Pienin askelin etenet ja otat elämää haltuusi.
[quote author="Vierailija" time="03.01.2015 klo 21:25"]
Kyllä sä vielä aikuistut ja löydät itseluottamusta ja omat mielipiteesi. Kuulostaa ainakin siltä, että olet vahvasti jo sillä tiellä. Pystytkö hakemaan apua uudestaan? Terapia saattaisi helpottaa asioiden käsittelyä. Voit myös alkaa ihan kotona vaikka päiväkirjaan miettiä arvojasi, unelmiasi. Millaista elämää haluaisit elää? Unelmoi, fiilistele, sitten mieti mitä konkreettista voisit tehdä unelmiesi eteen. Pienin askelin etenet ja otat elämää haltuusi.
[/quote]
Olen oikeastaan uudelleen pyrkinyt hakemaan terapiaan, josko se tällä kertaa onnistuisi. Siksi kirjoitinkin aloitukseni koska koin sen ajankohtaiseksi. Edellinen epäonnistuminen eri tahojen kanssa, niin mielenterveystoimen kun poliisin, jätti minuun epäluottamuksen yhteiskuntaa kohtaan ja koen että se hieman saattaisi hiertää luottamuksen syntymisessä terapiassa. Myöskään ammattilaiset eivät edusta tavallisen ihmisen näkökulmaa, joten siksi pyörähdin täällä, josko joku näkisi tilanteeni sitä kautta. Kiitos neuvoista.
Alue: Aihe vapaa
up