Tosiasioiden myöntäminen

Olen ison perheen äiti, 37-vuotias. Olen ollut elämässäni vain yhden miehen kanssa, jo 14 vuotta naimissakin. Meillä on samanlainen huumorintaju ja seksi on hyvää silloin kun sitä on. Koko yhdessäolomme aikana mies ei koskaan ole sanonut minulle kohteliaisuuksia tai ilmaissut haluavansa minua kuin sängyssä pimeässä peiton alla (no, nuorena ehkä päivällä ja valoisassakin!), tarkoitan tällä lähinnä sitä, että esim. päivällä koskettaisi tai katsoisi tietyllä tavalla, sanoisi ohimennen jotakin kivaa. Itsetuntoni ei ole hyvä. Nuorena olen ollut kai ihan kauniskin, hyvin hoikka ja urheilullinen. Nyt on jonkin verran ylipainoa, mutta liikun silti, enkä kai nyt ihan petolintu ole. En voi osoittaa miehelleni haluavani seksiä, paitsi jos hän on jo tehnyt aloitteen. Jos minä olen aktiivinen (=teen aloitteen), homma ei jatku alkua pidemmälle, miehelleni tulee erektio-ongelmia. Olen sängyssä "helppo", halukas ja saan helposti, en vaadi kommervenkkejä. Seksiä meillä on yleensä 1-2 kertaa viikossa, miehestä johtuneista syistä on eletty kuukausien kuivia kausiakin, ei tosin lähivuosina.

Minulla on sellainen olo kuin olisin näkymätön, vähintäänkin. Siitä kun ajattelen eteenpäin, koen olevani ruma, kamala ja epähaluttava. Olen puhunut miehelleni asiasta silloin tällöin, hänen vastauksensa on, ettei hän tiedä miksi hän on tällainen ja kyllä hän tykkää minusta. Mitään sen syvempään asiasta ei puhuta, vaikka haluaisinkin. Joskus olen myös ikään kuin kokeeksi lopettanut omista asioistani puhumisen miehelle noin kuukaudeksi, hän ei kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Nyt tilanne on kärjistynyt hiljattain tapahtuneen konfliktin jälkeen. Puhuin ja puhuin asiasta ja siitä, kuinka pahalta kaikki tuo minusta tuntuu. Mieheni mykistyy täysin. Kyseessä on kuitenkin älykäs, sivistynyt, puhelias ihminen, joka lukee, katsoo elokuvia ja kuuntelee musiikkia - ei luulisi olevan täysin vieras ajatus, että miehet joskus sanovat kohteliaisuuksia naisille, tai osoittavat muuten rakkauttaan. Jos meillä on sanottu jotakin seksiin liittyvää, kuten olipa se ihanaa tai halusin sinua kovin, se olen ollut minä.

Tuntuu, etten saisi olla avoimesti seksuaalinen olento tai etten saisi odottaa oikeastaan mitään, pitäisi olla iloinen ja tyytyväinen siihen mitä saa, jos ja kun saa.

Mieheni tietää, että minä haluaisin puhua asioista. Hän kai ajattelee, että kun on vain tarpeeksi kauan hiljaa, ongelma menee ohi itsestään ja tai että minä aloittaisin ja johtaisin keskustelua, kuten aina. Nyt olen kuitenkin sanottavani sanonut. Olen asian takia hyvin onneton. Olen miettinyt (ja miehellenikin maininnut) myös siitä mahdollisuudesta, että jossain vaiheessa lähden hakemaan keskusteluseuraa, huomiota ja hellyyttä muualta. Tavallaan nämä ovat eri osa-alueita, mutta kuitenkin ne nivoutuvat yhteen. Mieheni tehtävä ei tietystikään ole pönkittää huonoa itsetuntoani, mutta ei kai toisaalta romuttaakaan minua henkisesti. Minulla on esimerkiksi ikäviä kokemuksia siitä, kun olemme olleet leffareissulla mieheni kanssa (hyvin harvoin), ja olen mennyt lähemmäksi miestäni vaikka hississä, hän astuu askeleen kauemmas, tai jos jalkani koskettaa hänen jalkaansa, hän siirtää vaistomaisesti omansa kauemmas. Tuollainen tuntuu todella pahalta.

Lasten takia perheen hajottaminen olisi hyvin vaikeaa. Vaikea on myös kestää miehen vaikenemisen ja eleettömyyden muuria. En tiedä, pitäisikö myöntää tosiasia eli se, ettei mieheni pidä minua viehättävänä . Toinen tosiasia on se, että ei niitä keskustelukykyisiä, helliä miehiä varmaan missään jonossa seiso. Tämä tuntuu lapselliseltakin, mutta hyvään parisuhteeseen mielestäni kuuluisi keskinäinen hellyys ja huomioiminen, mieheni mielestä ilmeisesti ei kuulu. Hän ei ole ilkeä tai pisteliäs, nauramme monille asioille yhdessä, mutta syvällisempää keskustelua tai huomioimista ei ole.

Onko jollakulla tarjota vertaistukea tai näkökulmia asiaan? Ystäville en kykene näin intiimistä asiasta puhumaan.