En jaksa enää masentunutta ystävääni

[quote author="Vierailija" time="22.12.2014 klo 11:04"]

Olemme olleet pitkään ystäviä. Hän on ollut jo vuosia masentunut, ja koko homma paheni eron tullessa. Ensiksi kuuntelin vuoden sitä, miten ukko on paska (ja sitä se kyllä olikin oikeasti) ja sitten mies jätti hänet lopulta. Kaverini on todella herkkä ja ottaa kaikki vastoinkäymiset erittäin raskaasti. Olen luonteeltani samanlainen, itse koin yllätyseron ja missä oli kaverini..? Ei todellakaan ollut samalla tavalla tukena mulle, tosin en sitä kaivannutkaan niin paljoa. En "viitsi" rasittaa muita ihmisiä kamalasti ongelmillani. Jaksoin tsempata kaveriani todella hyvin vielä joku aika sitten: kuuntelin niitä tuntien itkupuheluita, vastailin tekstareihin keskellä yötä, kerroin kuinka hän on tärkeä, älä tapa ittees ja muuta. Painotan nyt sitä, että kaverini on erittäin hyvin avun piirissä, hänellä on ihana perhe ketkä välillä ihan hyysäävät ja kaverillani on mahdollisuus saikuttaa töistäkin koko ajan eli mitään velvollisuuksia ei sinänsä ole vaan hän voisi täysillä keskittyä paranemiseen.

Oma elämäni on kääntynyt päälaelleen viime aikoina. Olen toki tästä avautunut myös kaverilleni ihan tarkoituksella, että jos nyt saisi hiukan perspektiiviä omiin ongelmiinsa. Mulla menee oikeasti todella huonosti, olen vakavasti ahdistunut ja masentunut. Oma terveydentilani (siis myös fyysinen) on todella huonossa jamassa, elämäni tärkein ihminen kuolemassa, eipä tässä töistäkään tietoa ole ja opiskella pitäisi. Tylysti heitettiin lääkäristäkin minut ulos, apua aion hakea muualta. Läheisetkin (myös se tärkein) asuvat helvetin kaukana ja semmosta arjen apua ei oo täällä saatavissa, saan itse hyysätä sitten sekä kaveriani että läheistäni huolimatta siitä, että olen itse aivan itsemurhapisteessä.

En ihan oikeasti jaksa enää kuunnella kaveriani. Joka päivä pistää useita viestejä, että kun on paha olla ja puidaan samaa eroa vuosikausia. Soittelee melkein päivittäin ja jos vastaan, vähintään tunnin puhelu tulee. Kun ei vaan pääse yli erosta niin ei näytä pääsevän. Sitten kun oma elämäni on tässä jamassa, että voisin tosiaan tappaa itteni vaikka saman tien, väliäkö sillä. Onhan kaverini mulle myös ollut tukena ja kuunnellut, kysellyt miten jaksan ja huolissaan on. Eli tämä on myös vastavuoroista..

Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä? Välillä tekis mieli sanoa kaverille,  että vittu nyt ihan oikeasti ala ryhdistäytyä, aikuinen nainen. Kun kukaan muu ei sitä sen puolesta voi tehdä ja hän itse voi vaikuttaa elämäänsä. Hänellä kun olisi ne fyysisestkin edellytykset tehdä asioita, mitä mulla taas ei ole läheskään joka päivä. Ei saisi vertailla, mutta hänen ongelmansa eivät oikeasti ole semmoisia, mistä on syytä olla masentunut. Toki masennus ei katso syytä, mutta kun tosiaan tietää, että mun elämä on tässä jamassa niin miten se jaksaa ripustautua muhun tuolla tavoin. Mutta kuitenkin, hän rasittaa näillä jutuillaan mua ihan koko ajan.. Välillä on sitten soittanut näitä "sun elämäkään ei oo elämisen arvoista ja oon tällanen ripustautuja suhunkin, sunkin ois parempi ilman mua" -puheluita eli taitaa itse myös tajuta ongelmiensa pienuuden.. Silti joka päivä päässäni kiehuu, että mun ongelmat ovat isompia ja en jaksa enää tuota kuunnella.

[/quote]

Kuulostat ikävältä ja kateelliselta ihmiseltä. Ihan kuin käynnissä olisi kilpailu kumpi on masentuneempi. Ryhdistäydy, aikuinen nainen ja ota vastuuta omasta elämästäsi. Lakkaa kadehtimasta kaverisi mahdollisuuksia ja masennusta ja hoida vaikka ne opiskelut nyt kuntoon.

Minusta oma jaksamisesi on ihan hyvä syy tehdä lempeän tiukasti selväksi, ettet pysty olemaan hänelle niin suurena tukena kuin hän odottaa. Että sinulla on omien asioidesi kanssa nyt niin paljon selvittämistä, että et pysty olemaan 24/7 tukipalveluna, ja että ehkäpä hän saa paremman tuen ja avun ammattilaiselta. Voittehan yrittää sopia vaikka pelisäännöt (esim. ei yösoitteluja, rajatut tapaamispäivät jne), jos sen saa toteutettua luontevasti. 

Mutta jos hän alkaa vihjailla tämän jälkeen itsemurhalla - "Sinuakin minä rasitan niin paljon, että ehkä sinunkin olisi parempi ilman minua" - siihen olisi minusta jo hyvä sanoa tiukemmin, jo hänen itsensä takia. On raskasta kantaa vastuuta siitä, että toinen saattaisi ajautua itsemurhaan, ja epäreilua, jos noin vakavaa asiaa käytetään manipulointiin. Ilman muuta jos on iso riski tähän, kannattaa varoittaa perhettä. 

Onkohan meillä sama ystävä. Kuulostaa niin samanlaiselta. Itse en ole eronnut enkä masentunut ja tuntuu, etten voi kertoa hänelle mitään, kun aina se "minulla menee kaikkein huonoimmin"-kortti otetaan esille. Masennus tekee ihmisestä niin itsekeskeisen ja tavallaan omahyväisenkin, että on joskus vaikea jaksaa ystävänä.

Kyllä, olen kateellinen. Voin myöntää sen ihan suoraan. Tietenkään kyse ei ole mistään kilpailusta ja koen itseni ihan hirveäksi kun mulla on tällasia ajatuksia. Kaikki kokemukset ovat tietysti subjektiivisia ja ymmärrän sen. Silti kaverini tekee muutenkin ongelman myös pienistä pettymyksistä ja asioista, on vaan luonteeltaan sellainen. Itseäni taas vihastuttaa, että tulee minulle valittamaan kaikkia pieniäkin pettymyksiä.

Otan kuitenkin itse myös omat asiani todella raskaasti ja  tulee välillä väkisinkin sellainen olo, että kaverini voisi oikeasti vaikuttaa asioihin. Minä taas en voi vaikuttaa mitenkään näihin fyysisiin asioihin. Miten voit kakkonen sanoa, että hoida vaikka nyt ne opiskelut kuntoon? Kuule hoitaisin jos se päästäni kiinni olisi. En saa opiskeltua jatkuvalta kipuhelvetiltä, toki parhaani yritän. Tähän päälle sitten vielä oman mieleni hajoaminen. Minulla on kyllä vastuu omasta elämästä, kiitos vain. En edes tässä tilassa soittele muille, että jos joku sattuis pelastamaan (vaikka sitä haluaisinkin).

ap

Olipa kauhea tuo ensimmäinen vastaus. Jos sinä et jaksa enää kuunnella ystäväsi ongelmia, niin sinun pitää kertoa se. Et sinä voi toimia terapeuttina hänelle. Toivottavasti löydät apua muualta, esimerkiksi pätevältä terapeutilta. Olisiko ystäväsi kanssa mahdollista tehdä sellainen sopimus, että viettäisitte aikaa yhdessä, mutta kumpikaan ei puhuisi ongelmistaan? Tuo tilanne ei ole hyväksi kummallekaan.

Haluan nyt korostaa, että en vedä tässä mitään "mulla menee kaikista huonoiten"-korttia esiin. On varmasti ihmisiä, joilla menee paljon huonommin. Osaan olla kiitollinen pienestä ja elämäni meni nyt tämmöiseksi, mutta se on nyt hyväksyttävä ja tämän kanssa elettävä. Arvostan pieniä asioita, välittämisen tekoja ja voisin tähän nyt kirjoittaa kilometrin pituisen tekstin tästä. Tietysti olen katkera, vihainen, ärtynyt, negatiivinenkin välillä. Mutta koitan silti elää ja tehdä pieniä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Kaikki muu kun tuntuu olevan menetettyä. Kaikkein ärsyttävintä on se, että olen itse myös eronnut yhtä dramaattisesti ja tiedän, että hankalaa on. Kuitenkin selvisin, koska pakko. Niin ei jaksaisi tosiaan koko ajan kuunnella, miksi hänelle kävi näin ja MIKSI KELLEKÄÄN MUULLE EI KÄY NÄIN (mullehan kävi just noin muutama vuosi sitten?haloo??).

Sen perhe on hyvin kartalla tästä tilanteesta. Tukevat todella paljon.

ap

Sanot ihan selkeästi kaverillesi, että joku raja pitää olla jatkuvalla marmatuksella! Yrität muotoilla tietysti asian kauniimmin, mutta jos se ei tehoa, niin sitten vähän tiukemmin.

Ei kukaan saa käyttää toista jatkuvasti likaämpärinään! Todella itsekästä häneltä. 

Mä olen koittanut sanoa aika suoraankin, että "sori en jaksa nyt jutella.itelläkin niin paha olla tässä". Välillä antanut tilaa (jos menee paremmin), välillä taas ei. Joskus soittaa huolestuneena perään kun olenhan usein vedonnut tuohon puheluiden hylkäämiseen, että itsellä menee niin huonosti eli en jaksa nyt kuunnella. Sitten saan taas laittaa viestiä, että en edelleenkään jaksa jutella nyt. Koittaa käännyttää välillä niin, että "puhuminen voisi helpottaa". Sitten minä typeränä vastaan ja alan avautua, avaudun ehkä 5min ja loput 55min olikin taas sen ongelmien kuuntelua. Se aina kääntyy jotenkin noin.

ap

[quote author="Vierailija" time="22.12.2014 klo 11:45"]

Mä olen koittanut sanoa aika suoraankin, että "sori en jaksa nyt jutella.itelläkin niin paha olla tässä". Välillä antanut tilaa (jos menee paremmin), välillä taas ei. Joskus soittaa huolestuneena perään kun olenhan usein vedonnut tuohon puheluiden hylkäämiseen, että itsellä menee niin huonosti eli en jaksa nyt kuunnella. Sitten saan taas laittaa viestiä, että en edelleenkään jaksa jutella nyt. Koittaa käännyttää välillä niin, että "puhuminen voisi helpottaa". Sitten minä typeränä vastaan ja alan avautua, avaudun ehkä 5min ja loput 55min olikin taas sen ongelmien kuuntelua. Se aina kääntyy jotenkin noin.

ap

[/quote]

Tiedän tunteen. 
Minusta voit sanoa aika suoraankin, että koet ystävyytenne tällä hetkellä (ehkäpä teitä molempia?) kuluttavana, ja että välimatka voisi tehdä nyt hyvää. Voi nimittäin olla, että hänkin hyötyy siitä, ettei hän enää voi riippuvaisena tukeutua sinuun ja kaataa säännöllisesti kaikki huolensa niskaasi... Ja vaikka hyötyisikin, sinä et. Omaa jaksamistaankin pitää kuunnella. 

Toki tuollainen asia on syytä sanoa lempeästi, ja siltikin se saattaa saada aikaan melkoisen myrskyn. Mutta ehkäpä se on ainoa muutos tilanteeseen, jos kaikkea muuta olet jo kokeillut.

Tiedän, että olen liian kiltti. Vielä tämä ystävyys on ollut sinänsä ihan terveellä tasolla, emmekä ole ääneen todellakaan vertailleet mitään itsetuhoajatuksia tms.. Olen sairastanut anoreksian ja sen aikaiset anojen ystävyyssuhteet olivat pelkkiä ongelmien vertailuja. Tyyliin "söin omenan" ja toinen sanoo, että "söinkin vaan puolikkaan". Eli ei tässä semmosia piirteitä ole. Juuri eilen avautui mulle, että kaikki hylkää ja kukaan ei jaksa.. Kaikki ottaneet etäisyyttä ja hänet unohdetaan. On ikävää, että kukaan ei pidä sit mitään yhteyttä, mutta onhan tuo nyt helvetin raskas välillä. Muut ovat ihmetelleet varmasti myös, että miten se jaksaa rypeä noissa jutuissa kun ongelmat ovat oikeasti aika "pieniä".

ap 

Onko sinun pakko pitää puhelintasi päällä? Puhelin kiinni ainakin yöksi ja äänettömälle päivisin, niin saat olla rauhassa. Jos et kehtaa kaverillesi sanoa suoraan, että hänen on vähennettävä soittelua, jätät vain vastaamatta. Päätä, että annat hänelle aikaasi vaikka vain kerran viikossa tai kahdessa.

Eikö sun elämässä ole muita ihmisiä? !

Siis mä en vastaa yhdelle jankuttajalle kuin harvoin.
Se on niin rasittava. Aluksi ok puhelun aikana,
mutta se roikkuu langalla tunnin kaksi.
Ja puhuu samaa asiaa koko ajan.

Nyt on sulla ap hyvä tilaisuus opetella jämäkkyyttä ja rajojen vetämistä. Todellakin pistät puhelimen yöksi äänettömälle ja vaihdat kylmän viileesti puheenaihetta, jos marina jatkuu pitkään. Sinun ei tarvitse olla mikään terapeutti tai auttava puhelin. Tottakai kamulle pitää pystyä puhumaan ongelmista mutta kyllä ystävyyden tärkein tehtävä on tuoda iloa ja valoa elämään.