Lue keskustelun säännöt.
Minusta on aina jotenkin nöyryyttävää puhua jostain diagnoosista. Alkaa tuntea itsensä arvottomaksi.
14.10.2021 |
Siis esimerkkinä adhd, asperger, tourette.
Jos ihminen kuitenkin on melko normaali käytökseltään niin tuo diagnoosi jotenkin halventaa ja lokeroi sen johonkin tiettyyn luokkaan.
Itse olisin mieluusti ollut tietämättäni aspergeristani. Minusta tuntuu, että kaikki jotka tietävät ajattelevat, että olen jotenkin vammainen.
En oikeastaan edes itse tiedä kumpaa olen. Välillä tunnen itseni niin tavalliseksi ja toisinaan taas en.
Olisi helpompaa olla vain vähän omalaatuinen ilman mitään lokeroivaa diagnoosia.
Mutta toisaaltaan helpottavaa tietää, että mistä on kyse ja itsensä kehittämis mahdollisuudet ovat paremmat.
Kommentit (19)
Minäkään en haluaisi mitään diagnoosia, mutta olen silti ADHD-tutkimuksissa koska oireet vaikuttavat toimitakykyyni niin paljon.
Jotenkin ärsyttää, enkä tosiaankaan aio huudella sitten missään sitä ADHD-diagnoosia, jos sellaisen ”saan”.
Minusta ei huomaa mitään ellei tunne minua tosi hyvin ja ole asunut kanssani, joten helppo olla kertomatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleensä niillä omalaatuisiltakin ihmisiltä löytyy jotain häikkää pääkopasta 😌. Kaikkia ei vain tutkita eikä erityisesti yli 30 vuotiasta väestöä ole ikinä "seulottu". Nuo tutkimukset ovat yleistyneet vuosituhannen vaihteessa.
Mua ei vittuakaan kiinnosta. Varmaan voisi löytyä jotain jos alettaisiin etsiä 👹
Vierailija kirjoitti:
Mua ei vittuakaan kiinnosta. Varmaan voisi löytyä jotain jos alettaisiin etsiä 👹
Jos ei ole ollut tarvetta etsiä, niin miksi luulet että löytyisi jotain?
Ei joka persoonapiirrettä tarvitse tutkia ja löytää ”jotain”, vain jos on hallitsevia piirteitä jotka oikeasti häiritsevät elämää.
Tottakai löytyy humpuuki diagnoosi kaikille
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulla on mennyt diagnoosien tarkoitus kokonaan ohi, jos koet ne halventavina.
Itse olen saanut aikuisena asperger-diagnoosin, omasta aloitteesta. Nykyäänhän se on 'autismin kirjon häiriö' eli ei oma diagnoosinsa, juurikin koska lokeroiminen ei ole toiminut. Olen ihan avoimesti ja ylpeästi autisti, onnekkaasti se ilmenee minulla myös niin, etten välitä siitä mitä muut ajattelevat. Ei kannata juuttua sellaiseen ajatteluun, missä joku mahdollisesti ajattelee jotain ja siitä pitäisi ottaa stressiä. Sitä riittää muutenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua ei vittuakaan kiinnosta. Varmaan voisi löytyä jotain jos alettaisiin etsiä 👹
Jos ei ole ollut tarvetta etsiä, niin miksi luulet että löytyisi jotain?
Ei joka persoonapiirrettä tarvitse tutkia ja löytää ”jotain”, vain jos on hallitsevia piirteitä jotka oikeasti häiritsevät elämää.
No ei se elämä ihan putkeen ole mennyt. Saatiika ihmissuhteet tai elämän hallinta.
Mutta eipä oo kukaa tutkittavaksi hakenut.
Usein ne joilla on joku diagnoosi kyllä verhoituu sen taakse ja ratsastaa sen varjolla jos joku ei luonaa elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle epäselvää on vain yksi asia: : Miksi täällä (missä ei ole psykiatreja tai psykologeja) olette te ADHD- ja muut mielenterveysongelmista kärsivät niin esillä? Arvatahan saattaa, ettei täällä teidän „Mitä teen kun ahdistaa“ ja „Mikään ei onnistu, en pääse ylös sängystä” -jutuille täältä ei tule vastausta! Ymmärrän, että tuki on kivaa, mutta teidän valituksellanne pitäisi olla joku raja kuitenkin! Please!
Hei Ap: tuntemattominahan täällä kirjoitellaan. Kukaan ei täällä tunne diagnosiasi, ellet itse kirjoita siitä tänne. Eikä kukaan tiedä kaikkien niiden kymmenien muidenkaan mielenterveydestä kärsivien diagnooseja, jotka PÄIVITTÄIN kirjoittavat tänne JUURI NIISTÄ. Mistä siis nyt on kyse? Että sinä täällä valitat että nyt on (kaiken muun lisäksi elämässäsi) jopa diagnosisi jotenkin huono ja loukkaava juttu?? Siis mitä??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yleensä niillä omalaatuisiltakin ihmisiltä löytyy jotain häikkää pääkopasta 😌. Kaikkia ei vain tutkita eikä erityisesti yli 30 vuotiasta väestöä ole ikinä "seulottu". Nuo tutkimukset ovat yleistyneet vuosituhannen vaihteessa.
Anteeksi tökerö ilmaisu siis. Pikemminkin niin päin, että omalaatuinen käytös on yleinen oire pääkopan jutuista...
Vierailija kirjoitti:
Hei Ap: tuntemattominahan täällä kirjoitellaan. Kukaan ei täällä tunne diagnosiasi, ellet itse kirjoita siitä tänne. Eikä kukaan tiedä kaikkien niiden kymmenien muidenkaan mielenterveydestä kärsivien diagnooseja, jotka PÄIVITTÄIN kirjoittavat tänne JUURI NIISTÄ. Mistä siis nyt on kyse? Että sinä täällä valitat että nyt on (kaiken muun lisäksi elämässäsi) jopa diagnosisi jotenkin huono ja loukkaava juttu?? Siis mitä??
En puhunut palstasta vaan ihan tosielämästä.
T.ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse turruin siihen ajan myötä. Tosin mulla oli tilanne, jossa sairaus on virallisesti parannettavissa mutta olin kroonikko kaikkien silmissä ja apu sekä kohtelu yleensä oli se mukaista. Paraneminen toi varmuutta, vaikka epäilyt satuttavat. Sama parissa muussa koodissa, joista en ole parantunut tai jotka ovat vanhoja. Yhden poistuminen -vaikka vain pelkästään elämästäni, ei muiden ajatuksista- tuo kestävyyttä jaksaa kuunnella paskan jauhantaa siitä, miten vanhat asiat ovat osalle vielä täysin nykypäivää.
Ei liity suoraan sinuun tieteenkään. Mutta pystyisitkö saamaan voimaa siitä, mitä pystyt diagnoosista huolimatta tekemään. Tai missä olet onnistunut petraamaan vuosien myötä.
En minäkään enää kerro autismipiirteistäni, paitsi jos toinen ihminen kertoo itse ensin omistaan. Joidenkin ihmisten käsitys autismin kirjosta on se, että kaikki kirjon alle mahtuvat ihmiset ovat aivan varmasti sosiaaliselta älyltään vajaita raivopäitä.
Minä en tunne itseäni arvottomaksi, ja minulle AS-diagnoosi oli aikanaan suuri helpotus. Kun selvisi, miksi olen sairastunut masennukseen ja miksei se ota parantuakseen. Parani sitten, kun juurisyyhyn päästiin käsiksi.
Mutta diagnoosista on tullut sellainen ongelma, että en uskalla enää olla oma itseni ihmisten seurassa. Kun lopulta tajusin, että olen erilainen ja omituinen, tarkkailen itseäni koko ajan ja mietin, että voinko nyt tehdä tai sanoa noin tai näin. Ja tulee vielä 8 vuotta diagnoosin jälkeenkin mieleen juttuja menneisyydestä, että "ahaa, kun käyttäydyin silloin vuonna -95 näin, kaikki piti minua omituisena, ilmankos ei oikein ollut kavereita".
Ihmissuhteet toimi itse asiassa ennen paremmin, koska ne harvat, jotka pitivät minusta, pitivät nimenomaan minusta. Nykyään näyttelen koko ajan, osa vierastaa minua koska aistivat falskiuden, osa sitten pitää minusta vääristä syistä -ja ne ovat tietysti aina vääriä ihmisiä, joista on minulle pelkkää riesaa.
En osaa samastua. Mulla on ADHD-diagnoosi, eikä se tunnu halventavalta. Sehän on vain diagnoosi, joka selittää, miksi mulla on ollut erityisen hankalaa tietyissä jutuissa. Ei mun tarvitse sitä kellekään kertoa.
Joskus, siis kerran, olen saanut apteekissa alentuvaa kohtelua, kun olen hakenut ADHD-lääkkeitä. Muuten kukaan ei ole terveydenhuollossa pitänyt mua mitenkään vajavaisena diagnoosini takia.
Jos mainitsen jollekin tutulle diagnoosistani, osan on vaikea uskoa sitä. Ihmisillä on niin epärealistisia käsityksiä neurologisista ongelmista. Mua ei haittaa leimautua vammaiseksi, koska saan siitä tietyn kilpailuedun. On hauskaa yllättää ihmiset omilla kyvyillään.
Asperger-diagnoosia on hyvin erilaisilla ihmisillä.
Minua helpotti, kun sain vahvistuksen siitä, mitä syöpää sairastin. Epävarmuus oli epämiellyttävää.
Up