Eronneet, miten selviätte, kun lapset ovatkin poissa?

Meillä on kolme lasta ja ei ole vuoroviikkosysteemiä, syystä että ex:sällä oli erotessa epäsäännöllinen vuorotyö, (nykyisin säännöllinen). Ex:n vuorotyön vuoksi lapset ovat isällään aamuvuoroviikolla ti-iltaisin ja pe-su ja iltavuoroviikolla sunnuntaisin. Ja joskus torstai-iltaisinkin, menevät isältä suoraan kouluun. Käytännössä ovat isällään useamminkin, koska hän valmentaa ja hakee lapsia treeneihin (urheilu).

Ei mulla mitään ongelmia ole ollut, koska muutimme naapurikaupunkiin, jossa kaikkien harrastukset on käden ulottuvilla, ja urheiluharrastus taas sellainen, että isä hoitaa sen aamuvuoroviikoillaan ja minä iltavuoroviikoilla ja voimme mennä sinne kaikki yhdessä. Kesällä kun ei ole koulua, niin hän on paljon aamupäivisin lasten kanssa kentillä.  Kouluhommat on jääneet mun niskoilleni, isä tosin tulee mukaan, jos on jotain äärimmäisen tärkeätä. Ainoa mikä mietitytti, oli se, että mulla on työ, joka vaatii tiukkaakin läsnäoloa, on deadlinea ja ruuhkakausia, mutta sen vuoksi muutinkin tänne koska mulla on täällä sukulaisia, jotka voivat auttaa lastenhoidossa.

Yhteistyö isän kanssa on pelannut ihan ok. Mitä taas tulee siihen, että lapset on isällään, niin kyllä siihen sopeutuu. Oli jopa mukavaa, kun sai nukkua pitkään, eikä tarvinnut toimia pariin päivään erotuomarina lasten riidoissa ja olla ellottaa vain. Pe-La meni vielä jees, mutta illalla aloin jo ikävöidä heitä.

Nykyisin olen uusissa naimisissa ja täällä asuu vakituiseen tytärpuoleni, lapsettomia viikonloppuja ei enää ole. (Tytärpuoli ei ole äidillään yötä äidin elämänhallinta-ongelmista johtuen).

Mitä ihmeen "selviämistä" noissa nyt on? Järjestelyjä se joiltain osin vaati että ehti viemään harrastukseen silloin kun lapset oli pienempiä,  mutta nykyään joutuvat/saavat kulkea itse.

Silloin kun lapset ovat isällään, minä tapaan ystäviä, siivoan kaikessa rauhassa, harrastan juuri sitä mitä haluan vaikka se veisi puoleen yöhön jne. Kun lapset ovat kotona, eletään tavallista arkea; tulen töistä, laitan ruoan, katselen läksyt että ovat tehneet (nykyään riittää että kysyn että ovat tehneet), pelataan lautapelejä jne. En suorita yhtään mitään kun olen lasten kanssa. Pyykkikoneen pyöriessä voi hyvin pelata vaikka abalonea tms.

meidän lapsi on jo lähes täysi-ikäinen ja asumme isänsä kanssa lähekkäin, joten ei tarvitse kuljetuksia tms, vastaankin vain siihen yksin olemiseen liittyvään osaan.

Aluksi oli vaikeaa olla ihan yksin, varsinkin kun teini kesällä aloitti seurustelun eikä ollut minun luonani kuin 1-2 yötä sen n. 4-5 kk:n aikana, minkä seurustelu kesti (koska isänsä jäi vanhaan, isompaan asuntoon, siellä teinillä & poikaystävällä oli oikeastaan koko yläkerta käytettävissä, makkari, tv-huone, kylpääri jne, ymmärrän hyvin että viihtyivät siellä paremmin). Mutta toisaalta siinä yksin olemisessa oli hyviä puolia, saatoin täysillä keskittyä vain ja ainostaan itseeni, oli aikaa kokeilla uusia harrastuksia, lenkkeillä ja käydä salilla, ja ennen kaikkea aikaa käydä läpi eroon liittyviä vaikeita tunteita. Ei se aina ollut mukavaa, mutta uskon että ne tunteet piti käydä läpi, jotta selvisin erosta (minä en olisi halunnut erota, vaikka itse asian otin puheeksi, mutta olisin halunnut yrittää korjata asioita, mies ei kuitenkaan uskonut että siitä olisi ollut hyötyä ja halusi mielummin erota).

Jos tytär olisi ollut koko ajan luonani, en olisi voinut niin intensiivisesti keskittyä eroon liittyviin asioihin enkä löytää itselleni uutta elämää, jossa viihdyn tällä hetkellä oikein hyvin. Eropäätöksestä 11 kk, erilleen muuttamisesta 10 kk aikaa, yhdessä oli melkein 20 v.  

Ero on vaikeaa ja ikävää, mutta siitä selviää kyllä ajan kanssa, voimia sinulle!

Nautin. Miksi en olisi nauttinut niinä harvoina kertoina kun olivat päivän isällään. Sain hengähdystauon arjen hommista, ei tarvinnut tehdä ruokaa eikä hetkeen huolehtia muista kuin itsestään. Tapasin ystäviäni, kävin tanssimassa, luin ja lepäsin.

Silloin harvoin kun lapsi isällään on, nautiskelen..käyn jumpassa, elokuvissa, salilla, ostoksilla, tapaa kavereita ja löhöilen kotona. Kyllä siihen oppi, outoahan se yksin olo aluksi oli mutta kyllä se akkuja lataa. Arki lapsen kanssa on melkoista aikatauluttamista, joten vapaahetkiä oppii todellakin arvostamaan.

No uusi mies siinä ja sen kanssa nussia ja elää uutta nuoruutta. (if we talk the truth here)

No, sehän tässä onkin parasta, että ovat puolet ajasta poissa! Elämä on luksusta nykyään: joka toisen viikonnelän sataprosenttisesti lapsilleni, joka toisen viikon ajatteken vain itseäni, omia tarpeitani ja toiveitani. Tämän enempää elämältä ei voi vaatia.

alussa sen yksinolon tarvitsee toipuakseen erosta ja selvittääkseen päänsä. Myöhemmin sen yksinolon tarvitsee, että saa tapaulla ystävivään. Ja vielä myöhemmin yksinäinen viikko on kullanarvoinen, kun tapaa uuden miehen.

Arkeni on aina ollut tasapainossa lasten, työn, ystävien, harrastusten yms. kesken. "Onneni" ei ole koskaan ollut yksin kiinni lapsistani, enkä ole heistä ollut koskaan riippuvainen. Isäviikolla teen enemmän töitä, harrastan, teen kotitöitä, tapaan ystäviäni jne. Lasten ollessa kotona jää ennemän aikaa lapsille. Lasten kanssa viettämä kokonaisaika on sekä isällä, että minulla lisääntynyt tämän järjestelyn myötä. Ja mahdutaan isänkin kanssa paremmin samaan huoneeseen, kun ei ole niitä yhteisiä arjenrasitteita.

Hyvin selvitään. Näemme kyllä helposti isäviikoillakin, koska asumme melko lähekkäin, ja lapset hakevat tavaroitaan puolin ja toisin. Soittelemme myös jos ei nyt päivittäin, niin usein kuitenkin, samoin tekstiviestit kulkee. Opin nopeasti nautiskelemaan omasta ajastani. Kun lapset ovat minulla, arki on tosiaan sitä harrastuskuskausta ja yhdessäoloa, mutta kun olen yksin, ehdin rauhassa kuntosalille ja kuoroon, johon en pääse lasten ollessa minulla, koska se on tosi myöhään.

Kyllä kaikkeen sopeutuu, ja itse ainakin ihan odotin niitä päiviä kun lapset menee isälleen. Sillä se työn , arjen, kuljettamisen, kaiken hoitaminen yksin on aluksi sen verta raskasta. Siihen vielä henkinen tuska, paineet miten pärjää ja se sopeutuminen ihan uudenlaiseen elämään.